perjantai 25. syyskuuta 2015

Syysreissun viimeinen etappi Ristiina-Niskalampi

Miehistön vähennyttyä ja minun jäätyä ainoaksi tähtilaivailijaksi moikkasin lyhyesti tutut omilla aluksillaan aurinkoista sunnuntaiehtoota viettäneet Ristiinan laivaharrastajat ennen kuin laitoin Tähden porhaltamaan reilun seitsemän solmun vauhtia kohti kotisatamaamme Imatraa. Tovin taivallettuani Yöveden Suuren Riuttasaaren sivulla kohtasin hinaaja Chr. Kontturin. Kerrottakoon, että sen nopeuden tukkilautta perässä Marine Traffic kertoi olevan reilun solmun luokkaa.

Taisi olla taaksepäin näyttävään kulkuvaloon pari päivää takaperin vaihtamani uusi polttimo 12V mallia, kun ei kestänyt tämän pidempää. Mitään merkintää asiasta ei nimittäin ollut. Enempää varapolttimoita ei kuitenkaann ollut mukana, joten illan hämärtyessä piti käyttää luovuutta.


Viitisen tuntia matkasin ajoittaisessa vesisateessa ja välillä myöskin kauniissa auringonpaisteessa. Jätin nopeassa tahdissa taakse jo mainitun Yöveden, Liittokivenselän ja Mäntysaarenselän ja saavuin pimeässä Kyläniemen lounaiskärkeen.

Siellä vastaani ajeli Helga-laiva, jonka nimen sain selville jo tutun MarineTraffic -palvelun avulla. 

Sen ja niemen nokan ohitettuani olin päättänyt alkaa etsiskelemään sopivaa ankkuripaikkaa toteuttaakseni uudelleen edellisellä veneellä Suomenlahdella jo kertaalleen toteutuneen haaveeni. Nimittäin ankkuroitumisen yöksi jollekin matalikolle keskelle aavaa selkää. Tähän manööveriin tulevan yön säätila näytti nimittäin erittäin otolliselta. Tarkoitukseen sopivalta vaikutti myös jo menomatkalla bongaamani Talsionsaaren eteläpuolinen matala, jossa vettä olisi tähän yritykseen sopivasti 3-5 metriä.

Myönnän jo etukäteen, että seuraava varmaan vaikuttaa Teistä jonkinasteiselta hulluudelta ja sitä se kai onkin. 

Kuvitelkaa kuitenkin tilanne, että olette ankkuroineet aluksenne yöksi keskelle Saimaan selkää. Lähimpään saaren on noin kilometrin verran matkaa. Käy sellainen onnenkantamoinen, että illan tullen tuuli tyyntyy, koko tyhjä ja pimenevä järvenselkä sekä valtava vesimassa ympärillänne rauhoittuu. On syyskuuksi ihmeellisen lämmintä, kuuta ei näy, vain tähdet ja linnunrata loistavat lähes pilvettömältä yötaivaalla yläpuolellanne ja pikkuhiljaa järven pinnan tasoittuessa kaikki taivaalta valonsäteitä lähettävät taivaankappaleet alkavat heijastua yhä selvempinä myös veden pinnasta. 

Etäällä vilkuttaa muutama merimerkki yksitoikkoista, mutta tärkeätä viestiään vesilläliikkujille. Jonkin kaukaisen asutuskekuksen valot kajastavat myös taivaanrannalla. Tulet hikisenä saunasta, kapuat kannelle, istuudut ja avaat saunajuoman. Mistään ei kuulu mitään, kaiku ei vastaa, tuuli ei kohise, laine ei liplata ja lopulta kaikki kuuloaistimukset kertovat aluksen satunnaisien äänien lisäksi oman suonissa virtaavan verenne liikkeistä. Ajatukset selkeytyvät, kaikki on yhtä aikaa todella pientä ja todella suurta. Juuri siinä hetkessä luulet ehkä jopa pienen hetken ajan tajuavasi jotakin elämän tarkoituksesta! Sitä kai se parhaimmillaan on! Nimittäin elämä ja vesilläolo!

Enempää en viitsi runoilla, ettei ala huhut kaverin lantun lopullisesta pehmenemisestä kiertämään. Ja vaikka edellinen "runoilu" selvästi osoittaa alkoholilla olleen osuutta asiaan, haluan painottaa, että katsoin kuitenkin parhaimmaksi pysyä kaiken, esimerkiksi odottamattomien säätilanmuutosten varalta ajokuntoisena. Tästäkin huolimatta tulin vahvan tunne-elämyksen voimasta aivan huomaamatta istuneeksi yksikseen Tähden kannella kolmatta tuntia tuumien samalla kaikkea mahdollista.

Edellistä kirjoitellessa tuli loppukevennyksenomaisesti myös mieleeni, tuttavani taannoin oikeappisesta alkoholinkäytöstä pienestä nousuhumalasta sanoma, alkuperäisestä hiukan muokkaantunut, sananparsi "viisa on viinasten juoma". No se siitä..


Kokemuksesta edelleenkin tohkeissaan keittelin seuraavana päivänä aamukahvit kaikessa rauhassa. Sitten täräytin Wickströmin taas tulille ja jatkoin Ison-Vitsain pohjois- ja Karvasalon ja Pullikaisen eteläpuolitse kohti Satamosaarta, jonka vieritse suunnistin Imatralle vievälle väylälle. Sää oli pienestä tuulesta ja harmaudesta huolimatta mitä mainioin, joten koitin parhaani mukaan nauttia varastoon tästä kaikesta.

Hassu sattumus loppumatkasta aivan Niskalammen kaijan edustalla oli Ristiinaan eilen jälkeemme jääneen Tapio-puskijan kohtaaminen. Proomun puukuorma oli jo tässä vaiheessa päivää olennaisesti ehtinyt vajua eilisestä, joten kaikki vesilläolijat täällä Saimaalla eivät selvästikään ole nukkuneet tyynen yön aikana ruususen unta.

Ajoaika välillä Ristiina-Niskalampi oli muuten 7 tuntia 20 minuuttia ja tuntimittarin lukema kotisatamassa 140h.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti