Tähtivierailu Antero Tuukkasen luona osa 2/4.

Sitten toinen osio kirjoitelmasta, jossa käsitellään tapaamista Suur-Saimaan Wanhojen Laiwojen regattaperinteen alulle laittajan, Antero Tuukkasen kanssa..

Tässä vaiheessa iltaa täytyi tietenkin sitten kysyä, mistä innostuminen laivoihin oli oikein alunperin saanut alkunsa? Tähän Tuukkanen vastasi kertomalla kuusi tuntia suuntaansa kestäneistä lapsuusajan moottorivenematkoista, joita tehtiin kotikaupungista Vaasasta pitäen perheen mökille. Näistä reissuista jäi jäljelle lähtemätön kiinnostus mereen ja ylipäätään vesillä kulkemiseen. Jos oikein ymmärsin, niin puuvene olisi ollut se tähän yhtälöön kaikkein täydellisimmin sopinut vaihtoehto. Rautalaivahommiksi se kuitenkin lopulta meni ja oman aluksen hankinnasta selvisi vielä tämän vastauksen sivujuonteena sekin, että alkujaan Tuukkanen oli yrittänyt päästä miehistöksi/osakkaaksi höyrylaivaporukoihinkin, muttei se jostakin syystä ollut oikein ottanut kipinää, vaikka niissä puuhissa oli jo tuolloin mukana useita tuttavia. Ymmärsin, että asia oli suurelta osin kilpistynyt tunteeseen jonkinlaisesta sisäpiirihommasta. Oma laiva oli kuitenkin saatava, ja kuten kerrottua, sattui Gutzeit sopivasti juuri niihin aikoihin myymään autokuljetuksen kehittymisen takia ylimääräiseksi jäänyttä kalustoaan.

Päivätyönsä Tuukkanen on tehnyt myöskin Enso-Gutzeitin palveluksessa, sen henkilökuntalehden päätoimittajana. Tästä vuosikymmeniä kestäneestä elämänvaiheesta ja sen aikana syntyneistä tuotoksista löytyy netistäkin paljon viitteitä. Ei siis ole ihme, että sivusimme jutustelutuokiomme aikana myös moneen otteeseen puun vesikuljetuksen vaiheita. Mieleen näistä jäi esimerkiksi Mopro Oy:n puskijakokeilu, joka lienee ollut ensimmäinen laatuaan sisävesillä. Tämä keulapotkurillakin varustettu rakennelma kantoi nimeä Ensopusku. Se johti lopulta siihen, että puutavaran ja sellupaalien kuljetukseen rakennettiin kanavantäyteinen moottoriproomu, jonka peräosassa oli kiinteä omalla moottorilla ja komentosillalla varustettu työntöyksikkö. Se ajoi Saimaalta aina Kotkaan ja Haminaan asti, jossa lasti siirrettiin sitten suurempaan laivaan. Pikkuhiljaa markkinoille alkoi kuitenkin tulla, ilmeisesti alunalkaen saksalaisten kehittämä ja nykyisinkin käytössä oleva, Saimaan kanavan mitoilla oleva avomerikelpoinen laivamalli, ja niin tämä välivaihe jäi lopulta historiaan.

Gutzeitin vuonna 1971 suorittamasta S/s Salaman nostosta sikisi myös lyhyt keskustelu, vaikka Tuukkasen kertoman mukaan hän ei ollut tuolloin vielä yhtiön palveluksessa. Hän kuitenkin muisteli nähneensä Laitaatsillassa nosto-operaatiosta kuvatun filmin, jonka hän oletti löytyvän nykyisin todennäköisesti Suomen Elinkeinoelämän keskusarkistosta ELKA:sta Mikkelistä. Minäkin muistan nähneeni valokuvia nostosta useampaan otteeseen ja löytyy niitä myös tästä seuraavasta Salamasta kertovasta YouTube-videosta, mutta tuollaisesta alkuperäisestä kaitafilmitallenteesta en ole koskaan kuullutkaan. Olisipa mielenkiintoista päästä tutustumaan! Jos on tuollainen elokuva vaipunut historian hämärään, niin on kuulema myös yhtiön henkilökunnan keskuudessa kiertäneet huhut Salamasta löytyneistä viini/viinapulloistakin.. Kukaan ei nimittäin enää muista minne ja kenelle osa niistä "ehkä" päätyi.

Toisestakin videotallenteesta puhuimme vielä myöhemmin. Nimittäin joskus 1990-luvulla oli filmattu dokumentointimielessä televisiolle miesvoimin suoritettua proomun lastausta. Mukana oli hinaaja Laitaatsillasta sekä tietenkin proomu ja neljä-viisi lastaajaa Enso Gutzeitin vesikuljetuksen henkilökunnasta.

Tämä Tuukkasen arkiston kuva ei liity elokuviin, mutta siitä selviää halonlastauksen meininki. Ei olleet kärrykuormat pieniä.

Seuraavaksi sanelimella puhutaan Tuukkasen hoitamasta Imatran Höyrylaiva Oy:n hallituksen varapuheenjohtajan pestistä. Juuri noihin aikoihin konkurssiin ajautuneella yhtiöllä oli tuolloin omistuksessaan jo aiemmin mainittu s/s Karjalankoski sekä Sulkavalta ostettu Louhi nimeä kantanut moottorialus. Näillä hoidettiin päivittäistä risteilyliikennettä Imatralta käsin. Jonkin mapin sivujen välistä tipahti myös Saimaan Laivamatkat Oy:n esite, jonka laitoin aiheeseen liittyen esille tuohon alapuolelle. Melkoinen laivasto!

Siirryttyämme keittiöön katettuun kahvipöytään oli tämä aihe kuitenkin jo ohitettu ja tarina oli siirtynyt Niskalammin sataman asioihin. Yritin udella siinä yhteydessä, olisiko Tuukkasella tietoa, kuinka satama ja sen laiturit ovat päätyneet Ensolta ja lopulta Tornatorilta wanhojen laiwojen käyttöön, mutta hän kertoi ettei ollut mukana toiminnassa vielä aivan alkuvaiheessa. Tähden laiturikaverina edelleenkin majailevan M/s Otto aluksen entinen kippari ja Niskalammin laivureiden perustajajäsen Herra Ruokonen, jonka kanssa minäkin olen joskus haastellut, olisi kuulema oikea henkilö kertomaan tästä aiheesta tarkemmin. Maistuvia karjalanpiirakoita syödessä saimme kuitenkin kuulla, että Olan tullessa Niskalammille vuonna 1983 siellä majailivat ainakin edellä mainittu Otto sekä Amariina (nyk. Hans), Sissi, Usvi ja Tiira sekä sukelluskerhon Tupla Seiska. Jossakin vaiheessa siellä muisteltiin olleen myös Hyryn.

Keulin hiukan, mutta laitan tähän myöhemmin esiteltävästä Tuukkasen kuva-arkistoista löytyneet Enso-Gutzeitin aikaiset kuvat Niskalammilla 1980-luvun alkupuolella olleista laivoista. Tai siis niistä, joista kuvat löytyivät.. Tässä Hans Nilsen.

Tässä puolestaan Immola eli nykyinen Tiira.

Tiira Niskalammen laivalaiturissa. Kannella aluksen läheisen Patalahden pumppaamon vieressä huvikäyttöön rakentanut Herra Sahrlund. Nykyisin alus on toisilla omistajilla.

No sitten puhe juontui hetkeksi Wanhojen Laiwojen Regatoihin, joista oikeastaan alunperin olimmekin tulleet juttelemaan. Tähän suuntaan meitä auttoi Homasen tuoma valokuva, jossa viime kesäisen (2017) Joutsenon regatan kunniavieraana ollut ensimmäisen regatan työryhmä, istuu aurinkovarjon alla Laimin kattoterassilla. Sovimme yhteistuumin, ettei kuvaan "eksyneiden" oluttölkkien anneta häiritä vaan pikemminkin niiden annetaan kertoa päivään kuuluneesta juhlavasta tunnelmasta!

Mukana kuvassa ovat vasemmalla olevan Tuukkasen lisäksi myös Herrat Kaartisen Osmo eli Oski, Kosti Homanen ja Erkki Järvi. Mutta niin.. Minua olisi tietenkin kiinnostanut vuoden 1987 ensimmäisen kokoontumisajon syntyvaiheet ja miksei myös muutkin samanlaiset pienet detaljit kuin se, että ymmärsin Woiman olleen ensimmäisiä kertoja liikkeellä huvialuksena kyseisenä regattaviikonloppuna.

M/s Woima vuonna 1987.

Kymmenvuotista regattaperinnettä juhlittiin yläpuolisen esitteen ja alapuolisen kertomuksen avustamina Imatralla vuonna 1997. Nämäkin ovat Tuukkasen kokoelmista. Kuka muuten tunnistaa esitteessä paistattelevan aluksen?

Ennen kuin puheet näistä regattahommista pääsivät kunnolla edes alkamaan, kampesi väliin kuitenkin taas aivan toinen aihe. Pian mentiin nimittäin jo Saimaan kanavalla kohti uutta tarinaa, joka tarjoaa mielestäni oivallista ajankuvaa yleisestikin YYA-sopimuksen solmineiden Suomen ja Neuvostoliiton suhteista 1980-luvulla. Nimittäin varmasti yksi ensimmäisiä suomalaisen huvialuksen Saimaan kanavan kautta Viipuriin tekemiä vierailuja tehtiin vuonna 1985 tai 1986 Olalla. Siitä kertominen alkoi muistelulla, kuinka aivan linnan kupeeseen sijoitetun Olan takatäkillä seisoi koko vierailun ajan vartiosotilas kivääri olalla! Kyllähän vahti piti olla, ja vahtimista kyytiläisissä Tuukkasen mukaan myöskin riitti..

Pari vuotta myöhemmin suoritettiin sitten uusi käynti. Mieleenpainuvinta siinä oli puolestaan Venäjälle saapuminen. Kanavassa rajatarkastusta suorittanut naispuolinen virkailija oli nimittäin yllättäen todennut, että tulijoille olisi tehtävä ennen maahan pääsyä virallinen laivaväen terveystarkastus. Samaan tapaan kuin suuressa maailmassa merimiehille uuteen satamaan tultaessa on ilmeisesti vielä muutama vuosikymmen takaperin tehty. No kippari Tuukkanen ei tästä pyynnöstä tietenkään häkeltynyt vaan komensi rehvakkaasti miehistöään "Pojat, kullit kaiteelle, terveystarkastus!" Tämä tempaus aiheutti puolestaan sen, että "Ensimmäisen kerran mie näin viipurilaisen ja venäläisen sotilashenkilön suupielessä hymyn. Vaikka hää ei osannu varmasti sanaakaan suomea, mutta ymmärsi kuitenkin mistä on kysymys, kun pojat rupesi kattomaan, että onko tuo kippari hullu!"

Vuoden 2017 Wanhojen Laiwojen Regatta Joutsenossa.

Näköjään aivan väkisin näiden kirjoitusten valmiiksi saattaminen venyy taas kerran näin kauhean pitkälle. Työkiireet ja kaikki muutkin arkiaskareet ovat luonnollisesti syynä siihen. Sillläpä mainitsenkin vasta nyt vuoden 2017 Wanhojen laiwojen regatasta, jota vietettiin tänäkin kesänä totuttuun tapaan heinäkuun puolivälissä. Paikkana toimi tällä kertaa aivan Suur-Saimaan selkien läheisyydessä sijaitseva Joutsenon Veneseuran satama Likosenlahdessa. Vuosittaiseen kokoontumiseen lisäväriä antoi se, että kyseessä oli tällä kertaa myös vanhojen laivojen yhdistyksen 30-vuotis suurregatta. Kuten juhlavuoteen ja tapahtumaan muutenkin kuuluu, niin upeat puitteet ja kaikinpuolin onnistuneet järjestelyt Likosenlahdessa olikin kaikkien paikallaolijoiden mukaan olleet. Myös säät olivat kuulemani mukaan suosineet, joten järjestäjillä vaikuttaakin olevan välit kunnossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin!

Mutta kuten jo aiemmin tuli kerrottua, Tähden kippari ei tähän tapahtumaan työkiireiltään tänäkään vuonna ehtinyt. Ja se on harmi! Onneksi muu Tähtimiehistö oli kuitenkin paikanpäällä edustamassa alustamme ja tuli vielä napsaisseeksi tapahtumapaikalta muutaman valokuvankin. Hiukan jouduin niitä ennen julkaisua raakkaamaan, sillä niin moneen oli tallentunut liian tunnistettavasti jonkun paikalla olleen naamataulu. Toivottavasti pääsette näiden jäljelle jääneiden avulla kuitenkin mukaan iloiseen  ja välittömään regattatunnelmaan!

Tähti ja Turso omalla regattapaikallaan lahden toisessa päässä.

Kolmekymmentävuotisen Saimaan Vanhojen Laiwojen Regatta -perinteen alullepanijat olivat myös tällä kertaa kunniavieraina katsastamassa alusten saapumista Likosenlahden satamaan. Tämä katselmus suoritettiin reitin varrelle ankkuroidun m/s Laimin kannelta. Myös rantautumisen jälkeistä kipparikokousta olivat nämä arvovieraat kaikkien paikallaolleiden iloksi kunnioittaneet läsnäolollaan. Kuullessani jälkikäteen raporttia tästä juhlavasta hetkestä sain myös haltuuni ensimmäisestä, vuoden 1987 regatasta, otettuja valokuvia. Ne kuuluvat ensimmäisen regatan järjestelyissä aktiivisesti mukana olleen ja tämänkin vuoden regatassa juhlapuheen pitäneen Herra Tuukkasen kokoelmiin. Kuten näistä otoksista voitte huomata, on alusmäärä lisääntynyt vuosien varrella huimasti. Tänä vuonna laivoja oli nimittäin paikalla noin neljäkymmentä.

Puhuessani myöhemmin puhelimessa todella ystävällisen oloisen Herra Tuukkasen kanssa ja varmistaessani lupaa näiden kuvien julkaisemiseksi, hän kertoi yhdistykseen kuitenkin jo alunperinkin kuuluneen peräti 65 vanhaa alusta. Siinä samalla - kuin ohimennen - hän tuli myös maininneeksi alkuperäisen ja erittäin useassa keskustelussa taas tänäkin vuonna esille nousseen ajatuksen, molempien Saimaan alueen laivayhdistysten yhteisregatasta. Ja pakko onkin rehellisyyden nimissä todeta, etten Suur-Saimaan Wanhat Laiwat ry:n (moottorilaiva)regatan ja Suomen Höyrypursiseura ry:n Saimaan höyrylaivaregatan erikseen järjestämisestä keksi mitään sen suurempaa tarkoitusta. Tottumus on oikeastaan ainoa mieleen tuleva seikka! Ja vaikka molemmat tahot järjestäisivät jatkossakin vuosittain omankin regattansa niin yhteisregatta olisi siltikin synergia- ja ihan jo tunnelmamielessäkin enemmän kuin upea tapahtuma. Se, että kokoontumisajot olivat vielä tänä Suomen 100-vuotisjuhlakesänä päällekäin, samana viikonloppuna, lähentelee mielestäni jo... No jääköön sanomatta!

Heitänkin tässä rohkeasti julki ajatuksen, joka ei missään nimessä ole vai omani, perinteen muuttamisesta näiltä osin. Miksei regatta myös voisi vaikka joka toinen vuosi olla yhteinen ja joka toinen erillinen? Tai yhteisregatta edes viiden vuoden välein, eli 2020, 2025 jne? Vaihtoehtoja varmasti on, eikä kyseisten yhdistysten tietenkään tarvitse yhteistä tapahtumaa järjestäessä yhdistyä. Tiedän tällaista ehdotellessani työntäväni pääni, tai jopa heittäytyväni itse, jossakin mielessä kuin potkurivirtaan, mutta perustan kuitenkin oman ajatukseni siihen tosiasiaan, että ainakin itse tutustuisin todella mieluusti Suomen joka ainoaan niin höyry- kuin moottorilaivaan ja luulenpa vain, etten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Uskoisin myös näkyvyysmielessä koko Suomen laivaharrastuksen saavan yhteisregatan avulla osakseen paljon nykyistä enemmän positiivista julkisuutta! Joten laitetaanko ajatus "edes" korvan taakse puolin ja toisin?

Kaikki toki tiedostavat myös sen tosiasian, että jos tällaiseen yhteiskokoontumiseen joskus vielä päädyttäisiin, olisi laivojen suuri määrä luonnollisesti yksi suurimmista haasteista. Ainakin pienemmissä satamissa! Uskon kuitenkin kaikkien tällaisten toissijaisten kysymysten olevan yhteispelillä helposti ratkaistavissa, joten niihin ei vielä tässä "tunnusteluvaiheessa" kannata sen suuremmin paneutua. Mutta kuten sanoin.. Jospa tuumaisimme kaikki yhdessä ja erikseen tätäkin asiaa! Loppuun voisi vielä klassisesti todeta, että kun perusteet suuntaan tai toiseen ovat hyvät niin "sana on vapaa"! Eli ei muuta kuin rohkeasti runoilemaan tuonne kirjoituksen alapuoliseen kommenttikenttään..

Varkaudesta Pirtinvirran kautta ylöspäin.

Taipaleen kanavan vanhan kanavakaivannon reunasta irroitimme köytemme seuraavana aamuna. Ensitöikseen ajoimme viereisen Joutenlahden pohjukkaan. Sopivaa laituripaikkaa ei venesatamasta huolimatta ilmaantunut näköpiiriin, joten teimme siellä U-käännöksen ja palasimme muutaman kaapelinmitan verran takaisinpäin. Siitä käännyimme kohti itää ja Pirtinvirran rautatiesiltaa. Arvoimme aluksi, tohtisimmeko vain miehistön kyydistä poisjättöä varten pyytää sillan avausta? Yksi meistä oli nimittäin lähdössä viereisestä matkakeskuksesta lähtevällä linja-autolla hakemaan Savonlinnaan jäänyttä autoamme. Pienen aprikoinnin ja kovan sadekuuron takia ankkurin lasku ja sillan ali tehty kumivenematka suljettiin kuitenkin pian pois suunnitelmista ja soitettiin rohkeasti Taipaleen kanavan ohjauskeskukseen, josta myös Pirtinvirran silta avataan.

Lupsakka ja erittäin ystävällinen kanavanvartija jutteli siellä meille kuin vanhalle tuttavalle. Kerroin hänelle heti alkuun meidän palaavan myös takaisinpäin varsin pian, ehkä jopa puolentunnin kuluttua. Se ei kuulunut tuottavan minkäänlaista ongelmaa ja sanoipa vartija jopa kysyvänsä paluumatkan aukaisuluvan (muistaakseni joltakin päivystäjältä) samalla kertaa menomatkan luvan kanssa. Näinpä tunsimmekin olevamme hyvissä käsissä ajaessamme sillan ohitettuamme hetkistä myöhemmin ylöspäin vuolasta Pirtinvirtaa.

Länsirannalla olevan tukevan laivalaiturin pohjoispuolella meitä oli vastassa A. Ahlström Oy:n korsteenimerkkiä ylpeästi kantava suuri ja mahtava Warkaus VII. Se puoli vankasta möljästä tarjosikin erinomaisen laituripaikan, sillä pohjoisesta käyvä virta painoi alusta vääjäämättömästi kiinni laituriin. Sen sijaan vapaana oleva laiturin eteläpuoli tarjoili meille sitäkin enemmän haastetta. Yritin ensin parkeerata Tähden keula rantaanpäin osoittaen. Tällöin oikea kylki olisi ollut möljää vasten. Virta kuitenkin painoi meitä niin kovasti, etten keulapotkurillakaan saanut alusta menemään tarpeeksi vinottain eli noin 45 asteen kulmassa laituriin. Sitä suuremmassa kulmassa ajettaessa haittasi nimittäin keulalla styyrpuurin puolella roikkuva ankkuri suoritustamme. Niinpä vaihdoimmekin taktiikkaa ja uudella yrityksellä ajoin ensiksi kokan suoraan 90 asteen kulmassa kiinni möljään, jolloin kansimies pääsi sinne kiinnittämään kaikessa rauhassa pitkää ja paksua springiköyttämme. Tämän jälkeen hölläsin hiukan vetoa ja keulapotkurilla avustamalla siirsin keulaa pikkuhiljaa oikealle ja käänsin samalla potkurilla ja peräsimellä Tähden ahteria vasemmalle. Näin toimien ja lähes matka-ajossa käytettävillä kierroksilla painaen perä pikkuhiljaa painui kiinni laituriin. Sitten vain vasemman puoleinen takaköysi kiinni ja niin vain olimme rantautuneet tännekin.

Huomatkaa kipparin suojaksi laitettu pleksi.

Miehistöluvun pienennyttyä yhdellä oli edessä seuraava jännittävä suoritus. Nimittäin aluksen irroitus laiturista. En halunnut laittaa jungmanneja asialle vaan hoidin homman itse. Ensin keulaköysi yhden solmun varaan ja seuraavaksi köydet irti ensin perästä ja sitten todella rivakasti keulasta. Monesti vastaavissa tilanteissa olen kiertänyt köydellä vain lenkin rannan pollarin ympäri ja sitonut sen toisenkin pään kiinni laivaan. Tällöin irroitukset voi hoitaa turvallisesti aluksen täkiltä käsin, eikä kukaan uhkaa jäädä rannalle ruikuttamaan. Nyt oli vain poikittain virtaan nähden olevan aluksen veto niin luja, etten uskaltanut kertaalleen jo rantaan sidottuja köysiä alkaa irroittelmaan ja vaihtamaan myös toisesta päästä kiinni laivaan. Lisäköysillä se olisi luonnollisesti ollut mahdollista, mutta nyt mentiin kuitenkin näin.

Pirtinvirran silta aukesi tämän jälkeen puhelinsoitolla ja kuulin samalla m/s Parkon olevan menossa Taipaleen kanavassa parhaillaan ylöspäin. Näin ollen meidän olisi odoteltava hetkinen alapuolella sen sulutuksen loppumista. Pirtinvirran rautatiesillan ohitus hoidettiin muuten tällä kertaa poikkeuksellisesti punaisilla valoilla, sillä pitkästä odottelusta huolimatta ne eivät vaihtuneet meille vihreiksi. Kun muuta liikennettä ei kuitenkaan näkynyt, eikä Tähden pitäminen takaapäin käyvässä virrassa oikein ollut enää järkevää laskettelimme naamat peruslukemilla auki olevan sillan ohitse. Paria minuuttia myöhemmin mukava kanavavahti soittikin meillepäin ja pahoitteli tilannetta. Hän kertoi Parkon sulutuksen vieneen kaiken hänen huomionsa ja hänen unohtaneen epähuomiossa vaihtaa valot meille vihreiksi.

Jostakin karannut parrunpätkä uiskenteli meitä vastaan sulkuun ajettaessa.

Kiinnittäytyminen Taipaleen kanavassa tapahtuu sulun seinässä oleviin koukkuihin.

Seuraavaksi parkeerattiin jungmannien toimiessa köysimiehinä Taipaleen kanavan odotuslaituriin. Kippari hoiti tämän jälkeen itse Tähden ajot ja kiinnitykset varsinaisessa kanavassa. Mutta sitten kanavan yläpuolisessa vierasvenesatamassa astui nuoriso, koko ajan parantuvine köydenkäsittelytaitoineen, taas mukaan kuvaan. Tähti ajettiin tänne septintyhjennystä varten. Myös perän vesisäiliön varantoa oli tarkoitus täydentää, mutta jotenkin se vain unohtui hiukan vaikeaselkoisen septintyhjennyslaitteen kanssa puuhatessa. Esimerkiksi imun sammuttavaa kytkintä ei löytynyt mistään, vaikka ohjeissa sitä nimenomaan käskettiin toimituksen jälkeen painamaan. Makeavesisäiliöstä vielä sen verran, että se täytettiin noin puolilleen ja otettiin käyttöön ensi kertaa muutamaa päivää aiemmin Savonlinnassa, järvivedessä olevan runsaan siitepölyn takia.

Lämpimän kesäpäivän kunniaksi ostimme vielä jäätelöt hiljaisen vierassataman kahvilasta ennen kuin nostimme taas Wickströmin kierrokset noin 660 rpm:n lukemiin ja lähdimme taivaltamaan kohti Unnukkaa. Tällä kertaa päätimme ajaa meille vielä korkkaamatonta 2,2 metrin väylää Kopolanvirran kautta. Tästä johtuen masto piti kuitenkin kaataa. Väylälle sattuva silta tarjoaa nimittäin vain 5,3 metrin alituskorkeuden. Mittasin muuten Tähden todellisen korkeuden muutamaa päivää takaperin, kun asensin VHF-antennia maston huippuun. Se on polttoainetankit puolillaan lähes sentilleen 8,6 metriä. Masto kaadettuna ja radioantenni irroitettuna se on puolestaan hiukan vajaat neljä metriä.

Matkalla Leppävirralle ei tapahtunut muuta mainittavaa kuin, että ohitimme Unnukalla melkein kymmenen metrin vastatuulessa kolmen proomun letkaa perässään kovaa vauhtia vetävän Enso Gutzeitin väreissä edelleenkin olevan Murillo -hinaajan. Olimme nähneet sen jo aiemmin odottamassa kahden proomun kuorman purkamista Taipaleen kanavan alapuolella. Hiukan myöhemmin näimme myös näytteen hinaajan kipparin ammattitaidosta hänen hakiessa kansimiehensä kanssa letkan perään vielä yhden lisäproomun Varkauden tehtaiden laiturista Taipaleen kanavan yläpuolella . Ensin ohitettiin kahta proomua perässä vetäen rannassa ollut yksinäinen proomu aivan sen vierestä. Sitten jarrutettiin hinatun letkan vauhti ajamalla Murillo aivan sen kyljelle ja vetämällä pidennetyllä tai ainakin kovin pitkän näköisellä sinkillä vastakkaiseen suuntaan. Sen jälkeen hinaajan keulalla painettiin kahden proomun yhdistelmä rantaan aivan siellä odottavan proomun eteen. Voin rehellisesti sanoa, että homma vaikutti olevan kipparin hallussa!

M/s Murillo proomujensa kanssa Taipaleen kanavan alapuolella.

Murillo Unnukalla.

Kun tuulisesta Unnukka -järvestä oli selvitty ajoimme itsemme Leppävirran kylän itäpuolella olevaan laivalaituriin, jossa olemme aiempinakin kesinä saaneet Tähteä säilyttää. Ensimmäisellä kerralla en tehnyt siellä myötävirtaan ja myötätuuleen tehtyä rantautumista tarpeeksi kaukaa, joten Tähti mutkaili mennessään ja jouduimme tekemään ilmailutermein ylösvedon eli keskeytimme lähestymisen. Uuden yrityksen jälkeen saimme ujutettua itsemme viereisen suuremman aluksen ja pienenmmän Nerkoo -hinaajan väliin. Keula ajettiin vasten laituria ja perä otettiin väliaiakaisesti kiinni paapuurin puolellemme jääneen suuremman aluksen kylkeen. Keulaköysien kiinnittämisen jälkeen kävin myöhemmin kumiveneellä viemässä perästä köyden takanamme olevaan poijuun, jotta kokka saatiin vedettyä irti möljästä.

M/s Nerkoo.

Iltapuhteen hommailuihin kuului vielä kansirakenteen "katon" maalaus harmaalla. Nyt vaikutti sävy olevan vihdoinkin SE oikea, hiukan pohjamaalia vaaleampi. Seuraavana aamuna ei enää ehditty paljoa yöllisen maalaustyön tuloksista nauttia, sillä Tähti hyljättiin silloin raa'asti Leppävirralle koko miehistön vaihtaessa muutamaksi päiväksi maisemaa..

Takakansi saatiin maalattua kello yhden aikoihin yöllä.