Aku-myrsky Saimaalla

Tässä ollaan tammikuun toisella viikolla varsinkin länsirannikolla ja merellä myllänneen Aku-myrskyn jälkeisenä aamuna Peräsaaressa Saimaalla. Tähti on vierallut täällä aiemminkin, mutta kerrottakoon, että paikka sijaitsee Kyläniemen eteläpuolella noin puolitoista meripeninkulmaa Kutveleen avokanavasta lounaaseen. Ai mitenkö tänne päädyttiin? No..

Vuoden vaihtuessa ja tammikuun 2018 alkaessa, eivät kelit Suomessa muuttuneetkaan talvisemmiksi, kuten moni oli otaksunut. Lunta oli maassa varsinkin Itä-Suomessa ja tykkylumen vaivaamassa Kainuussa jo reilusti, mutta lämpötila Etelä-Karjalassa, Imatran ja Lappeenrannan suunnalla, oli siitä huolimatta pysytellyt lähes poikkeuksetta nollan kieppeillä. Tästä johtuen Saimaan vesistö ei pohjoisosiaan lukuunottamatta ollut saanut pinnalleen juuri minkäänlaista jääpeitettä vaan järvien vedet lainehtivat vapaina. Tähtivarustamon piirissä sikisikin tästä johtuen ajatus käydä vielä vesillä huviveneilylle hyvin poikkeukselliseen aikaan tammikuussa.

Kipparin ominaisuudessa vilkuilin säätiedotuksia tietenkin jo kotona matkasuunnitelmia tehdessäni. Olin hyvin tietoinen siitä, että juuri reissulle varattuina päivinä puhaltaisi Ilmatieteenlaitoksen ennustama kova ja jopa myrskylukemiin nouseva lännen ja lounaan puoleinen tuuli. Pahin myräkkä näytti kuitenkin väistävän Saimaan alueen ja pyörivän enemmänkin merialueiden ja länsirannikon harmina. Niinpä uskaltauduin matkaan ja valitsin tämän kertaiseksi kohteeksi jo mainitun Peräsaaren. Kuten ehkä edellisiltä käynneiltämme saatatte muistaa, sen itärannalla oleva ja koiliseen päin aukeava suojainen lahti ei tarjoa vierailijoille laituria. Keula on kuitenkin mahdollista ajaa hiekkaiseen rantaan ainakin lahden perukan oikeassa eli lounaisnurkassa olevassa kaislattomassa kohdassa. Toinen mahdollisuus on tietenkin ankkurointi keskelle lahdukkaa, mutta sekin on muistaakseni jo kerran koettu. Kolmas minua jo pitkään kiehtonut ja tällä kertaa kiinnostavimmalta tuntunut vaihtoehto oli kylkikiinnitys lahden itäpuolella olevan, lähes pystysuoran kallioseinämän viereen.

Navakan tuulen ja muutaman pakkasasteen takia, olosuhteet ensimmäistä kertaa kyseiseen kohtaan ja vieläpä yhden hengen miehistöllä suoritettavalle kylkikiinnitykselle, olivat kuitenkin vaativat. Pimeyskin ehtisi tulla ennen kuin oltaisiin lähelläkään saarta. Mahdollisiin jäihinkin piti tietenkin varautua, ainakin itse poukamassa. Automatkalla tuli myös mieleen luotettavien kiinnityspaikkojen löytyminen, lumisen ja mahdollisesti myös liukkaan kallion laelta. Muistikuvien mukaan sellaiset siellä kyllä olisi, mutta täyttä varmuutta asiasta ei kuitenkaan ollut. En oikein tiedä, mistä näitä kaikkia asioita puntaroidessa mieleen pälkähti tavoista poiketen testata ennen lähtöä varmuuden vuoksi myös ankkupelin toimivuus? Saisinpahan ainakin Tähden ankkuroitua, jos mikään muu vaihtoehto ei toimisi.

Ja toden totta! Etutäkillä tapahtuneen pienen riuhtomisen jälkeen sain todeta ankkurinlaskukoneiston olevan niin totaalisesti jäässä, että olin melkein jo vaihtamassa matkakohdetta, kunnes laiturille saapasteli eräs Sissi -laivan kippareista. Hän osasi kertoa minulle hyvien kiinnityspisteiden eli kallion raoissa kasvavien puiden löytyvän siltä kohtaa Peräsaarta helposti ja vieläpä tarpeeksi läheltä, jopa kannelta käsin tapahtuvaa kiinnittäytymistä ajatellen. Näistä sanoista rohkaistuneena lähdinkin kaiken valmiiksi saatuani illalla noin kello kuuden aikaan matkaan. Tein tietenkin myös varasuunnitelman ankkuripelin sulattamiseksi hätätilanteessa. Komentosillalta löytyvän -40°C tuulilasinpesunesteen avulla se varmasti onnistuisi, jos tilanne kävisi jostakin odottamattomasta syystä todella tukalaksi.

Tässä on käynnissä jäätyneiden köysien irroitus takatäkin pollareista.

Seurailin alkuun reitille sattuneita pieniä jäälauttoja väistellen Mietinsaaren pohjoispuoleista väylää aina Kuisaaren eteläpuolelle asti, jossa pyöräytin ruorin oikealle ja käänsin Tähden kohti pohjoista. Näillä paikkein Koirasaarenselän yli puhaltava tuuli nostatti jo melkoisia laineita. Sääaseman paristot olivat ehtyneet, joten tarkkaa lukemaa puhurin nopeudesta en osaa Teille antaa. Varmaa kuitenkin on, että pitkälti toisella kymmenellä liikuttiin. Suuren ja Pienen Lintusaaren itäpuolelta löytyi kuitenkin suojaisempi reitti, jota pitkin kulkemalla onnistuin välttämään pahimman kylkiaallokon. Siitä huolimatta Tähti keikkui melkoisesti ja laineet lensivät useaan otteeseen täkille.

Saarien pohjoispuolella palasin takaisin läntiselle kurssille. Tällöin alkoivat komentoisillan etuikkunat ottamaan vastaan keulan heittämiä vesisuihkuja ja tottakai ne alkoivat jäätyä ulkopuolelta ja tietenkin myös huurtua sisältä. Tässä vaiheessa sillan lämpöpuhallin laitettiin maksimiasentoon, kesähelteillä käytettävä tuuletin käännettiin puolestaan kierrättämään ilmaa "tuulilasilla" ja konehuoneen ovi alakerrassa pönkättiin auki, jotta kaikki mahdollinen lämpö nousisi ylös ohjaamoon. Näillä eväin onnistuin pitämään näkyvyyden kohtuullisena.

Peräsaaren rantakalliot.

Lähestyessäni lopulta kohdetta alkoi myös lumisade. Viimeisen varttitunnin aikana ei näkyvyys ollut enää kovinkaan kummoinen. Peräsaaren ranta alkoi hahmottua hakuvalon loisteessa tarkemmin oikeastaan vasta noin 100 metrin etäisyydeltä. Onneksi saari kuitenkin suojasi tässä vaiheessa jo pahimmalta myräkältä ja sain ajettua Tähden yllättävänkin helposti ohuiden jäiden läpi oikeaan kohtaan kallion vierelle. Muutama pukkaus koneella ja paapuurin puoleinen kylki oli sitä vasten. Roiskevesien liukastuttamalta täkiltä vain hiukan reilingin yli kurottamalla, sain kuin sainkin kiinni lähimmän männyn oksasta ja onnistuin kiepauttamaan keskilaivaan ennen rantautumista valmiiksi laittamani ja sisällä sulamassa olleen köyden sen ympäri. Lumisen rantakallion laelle ei siis ensivaiheessa tarvinnut edes nousta. Vasta, kun Tähti oli sidottu tällä köydella tiukasti kiinni, menin rantaan heittämieni etu- ja peräköysien luo ja sidoin nekin tukevasti puihin.

Lahteen kerääntynyt ja osittain kovemmaksikin jäätynyt sohjo vaimensi huomattavasti saaren ympäri kiertävien aaltojen voimaa. Siitä huolimatta oli viilarit aseteltava huolellisesti laivan ja kallion väliin, ettei epämielyttäviä kohtaamisia syntyisi. Tätä varten kävin varastamassa styyrpuurin puolelta niitä vielä lisää. Joka tapauksessa, näin oli kuitenkin Peräsaari onnistuneesti vallattu.

Loppuillan käytin syömisen ja saunomisen ohella lukemiseen. Väsymys alkoi kuitenkin painaa jo yhdentoista aikaan ja niin vetäydyin punkkaan. Etuhytin kattoon viime syksynä useamman sadan reiän kautta pursottamani pullouretaani osoitti tässä vaiheessa tehokkuutensa. Tukin vain viltillä ylös komentosillalle vievän portaikon, niin johan alkoi kajuutta lämmetä. Kamiinan lämpöä hyväksi käyttävä ja jo kesällä 2014 laittamani termostaattiohjattu puhallin yhdessä Wickströmin hohkaman lämmön kanssa saivat minut pian nukahtamaan T-paitasiltaan makuupussin päälle. Se on mielestäni talviolosuhteissa oiva saavutus alunperin kesäkäyttöön tarkoitetulle alukselle.

Aamun sarastus.

Seuraavana aamuna tuulen voima oli jonkin verran laantunut, mutta komea maininki löi siitä huolimatta saaren länsirannalle. Kävelin ja valokuvasin lämpimästi toppavaatteisiin pukeutuneena kaikkea nousevan auringon kajossa näkemääni ja mietin samalla, kuinka onnellinen ihminen voikaan olla saadessaan kokea tällaista? Kuin vastauksena kysymykseen kuulin tuulen pauhinan yli pikkulintujen iloista laulua. Olin harhaanjohtavasti ajatellut olevani saaressa yksin, mutta laulunäyte sekä pian sen kuulemisen jälkeen nähty sorsapariskunta ja jonkin pikkunisäkkään yölliset jäljet kertoivat aivan toista.

Pitkälle yli puolenpäivän vietin näissä tunnelmissa aikaani saaressa. Kun lähdön hetki sitten koitti, irroittelin köydet päinvastaisessa järjestyksessä kuin eilen. Ennen turvallista peruutusta ulos lahdesta sai Tähteä tuuppia Wickströmin voimin moneen otteeseen kauemmaksi kalliosta. Aluksen ympärille yön aikana kertyneet jäät eivät oikeastaan muuten menoa hidastaneet, mutta perän kääntäminen keulaa kallioon kolhimatta oikeaan lähtösuuntaan, otti oman aikansa. Kun alus oli lopulta saatu suunnattua oikein, sujui itse peruuttaminen kuten aina ennenkin. Jäättömille vesille päästyäni yritin keulapotkurilla saada kokan kääntymään oikealta käyvään tuuleen, kohti pohjoista. Aluksen vauhdin ja tuulen ansiosta se ei kuitenkaan onnistunut ennen kuin käänsin ruotelin yli oikealle ja laitoin vaihteen eteenpäin. Sen verran tuulessa siis oli vielä tässäkin vaiheessa voimaa, ettei 130kg:n työntöinen keulapotkuri jaksanut liikkeessä olevaa laivaa kylkituulesta vastatuuleen pyöräyttää.

Lähellä ovat vedenalaiset ja -päälliset kalliot.

Lähtö Peräsaaresta.

Aluksi ajelin luoteeseen päin läheisen Heponieniemen länsipuolelle katsastamaan Partiolaisten omistuksessa olevaa laituria, jota olin illalla pitänyt mahdollisena turvasatamana, jos kiinnittyminen Peräsaareen ei olisi millään ilveellä ollut mahdollista. Sen jälkeen käänsin kokan kohti etelää ja kaakkoa tarkoituksena suunnistaa Mäntyselän ja Kaidonselän yli, ohi Pullikaisen, kohti kotisatamaa.

Yritin moneen otteeseen saada kuvaa ajoittain kohdatuista yli metrin korkuisista aalloista, mutta jotenkin ne kuvissa aina näyttävät kovin latteilta.

Toista tuntia ylitin puolipilvisessä säässä näitä jäättömiä selkiä. Jonkun suuremman ahterin takaa käyvän aallon keikauttaessa Tähteä välillä reilumminkin. Jotenkin siinä auringon ajoittain kultaamassa maisemassa taivaltaessa, alkoi reissun lopettaminen tähän, tuntumaan rehellisesti sanottuna poikamaiselta hätäilyltä. Sitä paitsi ennen lähtöä olin puhdistellut aamupäivällä tuulen voimasta sammuneen kamiinan palomaljankin ja nyt se vaikutti toimivan moitteettomasti. Niinpä päätin loppujen lopuksi vielä käydä katsomassa Satamosaaren jäätilanteen ja mahdollisuuksien mukaan jäädä sinne myös yöksi.

Voimakas kylkiaallokko heiluttaa Tähteä Satamosaaren sisääntuloväylän suulla.

Tokihan siellä jäitä oli, kuten kuvista näette. Tähti kuitenkin puski parin suuntauksen jälkeen tiensä laituriin ja sain kaikessa rauhassa laittaa köydet pollareihin jäiden pitäessä sitä paikallaan. Tässä video siitä manööveristä. Kymmenen minuuttia annoin tämän jälkeen vielä potkurin pyöriä, jotta avattu reitti puhdistuisi jäistä, eikä se näin ollen umpeutuisi eilisestä kiristyneen pakkasen vaikutuksesta tulevan yön aikana aivan niin helposti. Siinä samalla otin vähän hiukopalaa ja kaivoin pistosahan ja kulmahiomakoneen esille, tarkoituksena aloittaa lupauksistani huolimatta styyrpuurin vanhan törmäyslistan poistourakka jo ennen kevään tuloa. Jonkin verran sainkin asiaa edistettyä, ennen kuin invertteri alkoi kiukkuilemaan huviakkujen alhaisen jännitteen vuoksi. Yön jäljiltä se ei Peräsaaressa ollut kuin vaivaiset 11,3 volttia. Ajomatkan aikana jännite luonnollisesti nousi, mutta rälläkän aiheuttaman kuormituksen johdosta eivät akut pystyneet silti tarjoamaan tarvittavaa jännitettä pahimpiin piikkeihin. Tästä harmistuneena laitoinkin muutaman yrityksen jälkeen pillit takaisin pussiin ja lähdin etsimään rannasta klapeja. Kotoa tuomani uudet saunapuut kun olivat epähuomiossa unohtuneet Niskalammille. Saaren puuvarannot olivat kuitenkin poltettu loppuun vihon viimeistä kalikkaa myöten. Ei puukatoksesta, ei tulipaikalta eikä myöskään saunasta, löytynyt ainoatakaan poltettavaksi kelpaavaa pölkkyä, jolla olisin voinut jatkaa vähiin käynyttä puuvarastoani. No sekös laivuria harmitti!

Ei siinä sitten lopulta auttanut, kuin käynnistellä pimeäajossa mukavasti auttava - ilta oli siis tässä vaiheessa jo saapunut - karttaplotteri ja kaikki muukin tarvittava laitteisto uudelleen ja peruuttaa Tähti ulos satamapaikaltaan. Eihän sitä nyt ilman saunaa saareen jäätäisi! Vaikka hampaita asian takia hiukan kiristelinkin, niin seuraavana Niskalammin kotilaiturissa vietettynä yönä kiittelin lopulta tätä ratkaisuani, sillä neljän aikaan alkoi konehuoneen palohälytin huutamaan kamiinan tuprauttaman savun takia. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että polttoainetta oli jostakin syystä päässyt liian paljon palomaljaan ja liekit löivät komeasti pitkälle piippuun asti. Siitä huolimatta kiertoveden lämpötila oli vain vaivaiset 30°C, kun sen pitäisi näissä olosuhteissa olla 60-80°C. Tämän johdosta napsautin kamiinan pois päältä ja kytkin lämpöpuhaltimen rannasta kaapelia pitkin tulevaan verkkovirtaan ja jatkoin keskeytyneitä uniani aina aamuun asti.

Äkämystyneen kamiinan piipustaan heittämää nokea takakannella.

Minulla ei ole ollut tarkkaa tietoa merivesipumpun rakenteesta. Pumppu on myös ajaessa tihkuttanut vettä jo pari vuotta. Tästä syystä aukaisin sen tiivistystä varten vielä ennen kotiinlähtöä.

Sen verran paneuduin muutamien muiden hommien lisäksi myös lämmitysongelmaan vielä aamulla, että kurkkasin taskulampulla kamiinan sisälle. Siellä näyttikin vahvasti siltä, että palomaljan päällä olevat vesikierron putket ja piippu ovat nokeentuneet niin pahasti, että ilman koko komeuden avaamista ja täydellistä nuohousta ei lämmittämistä kannattaisi enää yrittää. Sikäli ongelma tuli oikeaan aikaan, että olin jo illalla päättänyt laittaa lopullisesti Tähtivarustamon oven säppiin kaudelta 2017. Kolmannen kerran "tälle syksylle" laittelinkin tämän jälkeen aluksen talvikuntoon ja lähdin ajelemaan tyytyväisenä kohti kotia ja laivurin talvilomaa.

Jäät tulivat Niskalammille yön aikana.

Blogin jatkosta vielä sen verran tähän loppuun, että olen päättänyt Teidän lukijoiden antaman palautteen johdosta jatkaa kirjoittelua vielä ensi syksyyn asti, jolloin tätä tarinointia on jatkunut yhteensä jo viisi veneilykautta. Painotan vielä sitä, että vaikka toki näen Tähtilaiva-blogin vierailijalaskurin käyvän tasaisen varmasti noin sadan lukijan päivävauhtia ja huomaan näiden tarinoiden selvästi kiinnostavan ihmisiä, niin nimenomaan Teidän jatkamaan kannustavilla palautteilla oli suuri vaikutus tähän päätökseen. Joten kiitos niistä ja siitä, että olette jaksaneet pysyä kanavalla. Toivottavasti pysytte jatkossakin!

Tähti-laivalla Viipuriin, osa 2/2

Seuraava aamu alkoi verkkaisesti, mutta liikkeelle päästyämme vauhti oli taas huimaava. Ensitöiksemme kiersimme Viipurin linnaa sisältä ja ulkoa. Tornissa tietenkin vierailtiin ja tutustuttiin linnan kaikkiin museoihin, joista jäi suomalaisista vuosista kertovaa näyttelyä lukuunottamatta varsin sekava kuva. Kyseinen näyttely on nimittäin ainoa, josta löytyy tekstitys suomeksi tai edes englanniksi.

Pakko myöntää, että jotenkin harmillista oli havaita, että linnan muussa historiankerronnassa suomalaisvaihe ja sen kokemukset esimerkiksi Toisessa maailmansodassa ohitetaan käytännössä melkein kokonaan ilman mainintaa. Suomen ja Venäjän rajalla ei siis muutu pelkästään poltoaineen hinta, vaan myös esimerkiksi historiankirjoituksen painotukset..

Joka tapauksessa seuraavassa kuvia Viipurin linnaan tekemältämme tutkimusretkeltä..

Linnan tornin varsin "väliaikaisen" oloisia sisärakenteita.

Tornissa sijaitsee myös Viipurin lähestymisväylän erään linjaloiston ylempi valo.

Suuri 10 metriä korkea kupoli.

Seuraavassa maisemia Viipurin linnan tornista. Linnan perusti alunperin Torkkeli Knuutinpoika jo vuonna 1293 vanhan ja vilkkaan kauppapaikan suojaksi. Tässä on aivan turha lähteä linnan ja kaupungin historiasta enempää kertomaan, sillä Viipurista löytyy todella hieno nettisivusto nimellä Virtuaali Viipuri 1939. Hitusen muuten harmitti, kun löysin kyseisen Tampereen Ammattikorkeakoulun tietopaketin kaupungista vasta oman vierailumme jälkeen. Etukäteen tutkimalla siitä olisi varmasti saanut monenlaisia mielenkiintoisia tutustumiskohteita päiväohjelmaamme.

Tässä ensiksi kuva lounaaseen Igorin veneklubille. Sen taustalla suomalaisen arkitehti Uno Ullbergin suunnittelema Viipurin Maakunta-arkisto. Sieltä löytyy ymmärtääkseni vieläkin yli 100 000 suomalaista dokumenttia, joita ei ehditty evakuoida ennen jatkosodan loppumista.

Länteen.

Itään. Pohjoissatamaan.

Kaakkoon. Punakattoinen rakennus vasemmalla etualalla on Wiipurinläänin maanmittauskonttorin rakennus. Vanhimmat osat siitä ovat 1500 luvulta. Vieressä kuvan keskellä vihreäkattoinen entinen Weckroothien talo, jonka vanhimmat osat ovat keskiajalta. Tämän rakennuksen kellaritiloista on löytynyt Viipurin linnaan vievän vedenalaisen tunnelin suuaukko.

Ja Eteläsatamaan. Laituriin on muuten juuri kurvaamassa Brusnitchnoen sululla työskentelevien tullimiesten vene. Heti sillan eteläpuolella oleva pieni vihreä ponttooni toimii tulli- ja passitarkastettavien veneiden laiturina. Siihen mekin kiinnittäydyimme lähtöpäivän aamuna.

Ja sitten kuvia linnan näyttelyistä. Lähinnä tähän valikoitui otoksia laivoista ja Viipurin ilmeisen vilkkaasta vesiliikenteestä 1800-1900 lukujen taitteesta. Saimaan kanavan merkitys kaupungin talouselämälle on varmasti ollut aikanaan todella huomattava. Aluksia on ainakin ollut paljon ja huomionarvoista on mielestäni myös se, että kuvauspaikatkin näyttävät tuolloin olleen kaikinpuolin esimerkillisessä kunnossa. Harmi, että samaa ei voi kaikistellen sanoa nykypäivän Viipurista.

Turun sillalta Salakkalahden pohjukkaan ulottuva Pohjoissatama purjelaivojen aikakaudella 1888.

Eteläsatama ja rannalla ilmeisesti vanha tulli- ja pakkahuone.

Muureja puretaan Eteläsataman laajunnuksen alta ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella.

Kovasti näyttää Salamalta tuo kuvan etualalla oleva laiva.

Matkustajalaiva Juustila Pohjoissatamassa, jonne Saimaankanavan henkilöliikenne saapui.

Matkustaja-aluksia Eteläsatamassa. Taustalla jo kertaalleen esitelty vuonna 1933 valmistunut arkitehti Uno Ullbergin suunnittelema Maakunta-arkisto.

Viipurin satamien kokonaisliikenne vuonna 1923 oli 7069 laivaa. Kuvassa Pohjoissatama ja Salakkalahti.

Linnansilta, joka oli vanhalta suomalaiselta nimeltään Turunsilta.

Linnan päällikön asunto, jonka läpi kulkee linnan portti.

Linnan päällikön asunnon kupeella makaava tykki. Pitäneeköhän vuosiluku paikkaansa? 

Kun linna oli nähty, lähdimme kaupungille. Tavoitteena oli löytää sieltä mieleiset matkamuistot niitä halajaville. Niitä metsästettiin useammasta kaupasta, torilta ja lopulta kauppahallista, josta mukaamme tarttui mitäs muuta kuin aitoja puisia Maatuskoita. Muutamassa vessattomassa kahvilassa vierailtiin myös - ilmeisesti asiakas wc:eet eivät ole muotia Viipurissa - ja paikallisessa marketissakin käytiin vielä ennen ravintolaillallista täydentämässä Tähden ruoka- ja juomavarastoja.

Vuonna 1935 valmistunut Alvar Aallon suunnittelema Viipurin kaupungin kirjasto.

Viipurin neuvostoaikana 1940-luvulla rakennettu rautatieasema.

Maisema sataman viereisen ravintolan terassilta viimeisenä Viipurin iltana. Kuten tästäkin kuvasta voi havaita, kelit suosivat meitä merimatkaa lukuunottamatta koko vierailumme ajan.

Tähtilaivueen viimeinen Viipurin ilta huipentui noin klo 22 aikoihin suoritettuun kumiveneajeluun. Kiertelimme sillä hyvän tovin Etelä- ja Pohjoissatamassa sekä tietenkin linnan ympärillä, ihastellen samalla vanhan kaupungin rauhaa ja kauneutta. Seuraavassa kuvia tältä reissulta.

Oikeanpuoleinen pienellä tornilla varustettu rakennus on Viipurin kauppahalli.

Tulli- ja pakkahuone.

Viimeisenä aamuna tunnelma kaksipäiväisestä Viipurin-reissustamme oli kaikinpuolin positiivinen. Venesatamamme ystävällinen Igor oli varannut meille toiveidemme mukaan passi- ja tullitarkastuksen läheiseen tullilaituriin kello yhdeksäksi. Tuntia myöhemmin noin kello kymmenen aikaan kolmen tullivirkailijanaisen urakka olikin vihdoin ohi ja meille toivotettiin selvällä suomenkielellä hyvää matkaa. Olikin onni, että nuorin virkailijoista osasi muutaman sanan suomea, sillä crew-listoissamme ollut leima oli jostakin syystä muiden virkailijoiden mielestä alkuun väärän värinen. Tilanne kuitenkin selvisi minun puolelta laivamieskollegan etukäteen antaman neuvon avulla. Ota matkaan lehmän hermot! Tätä ohjetta seuraten seisoin rannan tulliparakissa kipparihattu kourassa ja seurasin virkailijoiden tekemisiä ja pulinoita ystävällinen hymynvirne naamalla. Katsoin kaikkia silmiin ja olin todella rauhallinen. Puolituntisen siinä naureskeltuaan ja pari puhelua jonnekin soitettuaan heidän tarkastus oli lopulta sillä mallilla, että suomea puhuva pyysi minulta pariin otteeseen anteeksi heidän aiheuttamaa viivytystä ja kuten jo kerroin, toivotti hyvää matkaa!

Hei hei Viipuri!

Hiukan ennen Uurasta vastaan tullut hinaus. Suurella mielenkiinnolla näytti hinaajan kapteeni kiikaroivan Tähteä. 

Uuraan satama.

Lähdimme tämän jälkeen taivaltamaan kohti Suomea. Viipurinlahti, Lihaniemi ja vilkkaan oloinen Uuraan satama sivutettiin aurinkoisessa ja pientä tuulenvirettä tarjoilevassa kesäkelissä. Kaikki oli siis juuri niin kuin edellisillan (tuuli lounaasta 4-7 m/s) sääennusteessa oli luvattu. Olin nimittäin soittanut Suomeen varmistuakseni kelin sopivuudesta avomeritaipaleelle. Uuraan ja varsinkin sitä seuraavan Povorotnyj:n loiston jälkeen keli alkoi kuitenkin muuttua. Lounaasta puhaltava tuuli alkoi nostattaa aallokkoa, joka -vaikka tuulikin melkein suoraan edestä - keikutteli Tähteä melkolailla.

Ollessamme myöhemmin Ristiniemen edustalla huomasin myös sumun lähestyvän meitä lounaasta sekä etelästä ja pariakymmentä minuuttia myöhemmin se ympäröi meidät jo kokonaan, laskien näkyvyyden tuskin sataan metriin. Tuuli voimistui tämän jälkeen entisestään ja suurin lukema, jonka näin sääasemamme näytöllä ennen kuin se tippui keinutuksen vuoksi lattialle oli 13,8 m/s. Aallot olivat siinä vaiheessa jo ainakin parimetrisiä ja minun täytyi tiputtaa Tähden vauhti välillä jopa tyhjäkäynnille, jottei meno tullessamme alas aallon harjalta olisi ollut liian hurjaa.

Vanha Wickström reagoi käskynvälittimen viesteihin sen verran hitaasti, ettei kierrosten kokoaikainen heijaaminen merenkäynnin mukaan ole oikeastaan mahdollista. Tästä syystä yritin vain tehdä jonkinlaisen kompromissin aaltojen ryskytyksen, ohjattavuuden, koneen tärinöiden ja kuitenkin mahdollisiman nopean matkavauhdin välillä.

Vaikka ei tuulisi edes kovasti, ovat lounaistuulen laineet Suomenlahdella perukoilla luonnollisesti melkoiset. 

Sumua.

Pahimman myräkän aikana edes kuvaa ei meinannut saada otettua.

Mitään todellista hätää meillä ei kuitenkaan ollut. Kaikki toimi moitteetta. Pyöreäpohjainen Tähti rullasi luonnollisesti paljon, mutta ajelin vain karttaplotterin turvin suunnan pitäen päättäväisesti eteenpäin. Osaa merimerkeistä en sumun takia edes nähnyt tai luulen itseasiassa, että niitä ei edes ollut. Pidin plotterin näyttöä tarkkailmalla myös huolen, että etäisyydet niihin pysyivät tarpeeksi suurina ettei vaaraa törmäämisestä pääsisi syntymään.

Välillä ajauduimme väkisin väylällä vastaantulevien kaistalle sillä korkea aallokko ei vain yksinkertaisesti antanut kääntää keulaa pois vastatuulesta. Jotakin venäjänkielistä huutelua kuulin tällöin VHF.ltä, mutta koskettipa se meitä tai ei, niin jätin sen omaan arvoonsa.

Yksi muistikuva on myös se, että tippuneen vesipullon hakemista piti suunnitella kymmenminuuttisen verran ennen kuin aallokkoon tuli sopivä väli. Vastaantulijoita pelkäsin myös sen verran, että ajoin koko matkan rannikon ja tuulen alapuoleinen puoleinen ovi auki, jotta varmasti kuulisin toisen ja toivottavasti tutkalla varustetun aluksen sumutorven äänen. Itse tietenkin soitin torvea muutaman minuutin välein, tähystin tarkkaavaisesti joka suuntaan ja kulkuvalot olivat luonnollisesti myös kytkettyinä.

Tässä myös pari linkkiä merimatkan aikana kuvaamiini videoihin. Video1 ja video2. Ne on kuvattu ennen sumua ja sen jälkeen, sillä sumun ja pahimman keikutuksen aikana ei kuvaamisesta ja ohjaamisesta yhtäaikaa vain yksinkertaisesti tullut mitään.

Sekin tuli nyt tätä kirjoitellessa vielä mieleen, että lukitessani ovea alkumatkasta aukiasentoon oli tuuli jo niin kovaa, etten heittelehtivällä kannella meinannut saada työnnettyä sitä auki. Kai se sekin jotakin kohtaamastamme puhurista kertoo.

Noin kolmetuntisen sumun jälkeen aurinko alkoi yhä enemmän pilkistellä pilvien raoista ja lopulta myös merenkäynti alkoi vähän hellittää. Lopulta sumu väistyi kokonaan ja niin jatkoimme keikuttelua kohti Santiota. Jonkin verran aikaisemmin olin jo soittanut sinne ja tilannut meille rajatarkastuksen ja kysynyt samalla myös mahdollisuutta yöpyä laiturissa. Tähän oltiin vastattu myöntävästi.

Rajatarkastus Santiossa meni kivuttomasti. Juttelin tulliveneen kuljettajana toimineen mukavan turkulaisen kaverin kanssa Tähdestä samalla, kun innokas nuori tarkastajanainen tutki kollegansa kanssa alustamme. Meitä oli erikseen kielletty tulemasta sisälle, sillä he halusivat itse tutkia sekasotkun vallassa olevaa laivaa ja etsiä tuliaisiamme. Lopulta naisen pää ilmestyi kuitenkin oviaukkoon ja kuulin hänen varsin voimakassävyisesti sanovan, että "tulkaas nyt näyttämään missä ne teidän tulijaisviinat ovat, ettei tarvitse koko laivaa kääntää nurinpäin". Tämän jälkeen hänet opastettiin kaksi vodkapulloa sisältävän aarteen jäljille. Etukajuutan lattian altahan ne löytyivät.

Vihdoinkin Santiossa.

Kun rajamuodollisuuksista oli selvitty, järjesteli miehistö kaikessa rauhassa Tähden taas matkakuntoon. Seitseman tuntia ruorissa ollut kippari sai tällä välin luvan nauttia pienet päiväunet. Matka-aika oli kelistä johtuen venynyt näin pitkäksi, sillä en ollut aallokon noustua voinut ajaa kuin 3,5-5 solmua.

Päiväunien aikana syntyi myös päätös jatkaa vielä matkaa pari tuntia länttä ja Kotkaa kohden. Siellä meitä odotti mukavan oloinen Kuorsalo, joka perille päästyämme lunasti samantien lupauksensa. Suojainen lahdelma, tukeva laituri ja kaunis ilta-aurinko. Päivän kokemuksia puitiin miehistön pienimpien ja isompien kesken vielä saunassakin ennen kuin Nukkumatti otti lopulta ohjat käsiinsä.

Kuorsalo

Ja Kuorsalon auringonlasku.

Viimeisenä aamuna ei ollut enää jäljellä kuin pieni muutaman tunnin pyrähdys Kotkaan, jonne Tähti laitettaisiin parkkiin maallisten kiireiden vuoksi. Sain sovittua sille 100€:n sopuhinnan kolmesta yöstä New Port Kotka nimisestä marinasta. Halusin viedä Tähden ehdottomasti sinne kahdestakin syystä. Ensimmäinen oli se, että olin jättänyt auton työreissullani pari viikkoa aiemmin kyseisen sataman läheisyyteen. Toinen ja olennaisempi oli se, että kyseisen sataman vieressä nykyisin sijaitsevan Suomen Puuvenekeskuksen paikalla oli taannoin melkein 35 vuoden ajan Tähden kotisatama. Siellä sijaitsi silloin Kalarannan konepaja. Tottahan Tähden olisi tuollaisessa paikassa päästävä käymään..


Täältä muuten löytyvät Saimaan kanavan kauttakulkuohjeet.

Ja tätä sivua alaspäin kelaamalla löytyvät kanavan läpikulkemiseen tarvittavat lomakkeet sekä Venäjän satamissa vierailtaessa tarvittavat lomakkeet.