Kahdenkymmenenviiden tunnin kotimatka osa 2/2.

Oraviin saavuttaessa meitä odotti siellä todella iloinen yllätys. Lappeenrantalainen ja meille tuttu s/s Unnukka oli nimittäin kiinnittyneenä lahden itäpuoliseen laivalaituriin. Aluksen omistajat suostuivat vielä siirtämään upeaa laivaansa muutaman metrin taaksepäin niin saimme sujautettua Tähden sen ja aivan laiturin etulaitaan ennen meitä kiinnityneen Armidan väliin. Pian olivatkin toisiin aluksiin tehtävät vierailukäynnit täydessä vauhdissa. Kuten tapoihin kuuluu, kaikki laivat tutkittiin niiden aikana huolellisesti ja loppuiltaa siivitettiin tietenkin vielä yhteisellä saunalla ja letunpaistolla.

S/s Unnukka, m/s Tähti ja m/s Armida Oravissa.

Aamulla kokoonnuttiin sitten unihiekan edelleenkin verestämin silmin lunastamaan illalla tehtyä lupausta. Unnukan halkoboksi oli nimittäin luvattu illan tiimellyksessä käydä porukalla täyttämässä viereisen Haponlahden kanavan laiturissa. Reilut neljä kuutiota kuivaa koivuhalkoa odottivat siellä kantajiaan. Niillä Unnukan kerrottiin pääsevän lomansa lopuksi helposti takaisin kotikulmilleen Lauritsalaan ja tarvittaessa vielä paljon pidemmällekin.

Kun viimeisetkin olivat saaneet aamupalansa syötyä ja reilua tuntia aiemmin lämpiämään laitettu höyrykattila oli saavuttanut riittävän höyrypaineen, soitimme sitten oravilaisten kuuluville komeat kolme lähtövisseliä ja läksimme matkaan. Eilisestä hitusen voimistunut lounaan puoleinen tuuli ei keikutellut vakaan oloista Unnukkaa juuri nimeksikään ajaessamme noin kuuden solmun vauhdilla kohti halostuslaituria. Höyrykone puhisi ja suhahteli rauhoittavasti ja konehuoneessa riitti mielenkiintoista katsottavaa ja ihmeteltävää koko mukaan päässeelle porukalle. Perille päästyämme kiinnittäydyimme kaikessa rauhassa tyyrpuurin puolelta tukevaan möljään, lankonki laitettiin paikoilleen ja ryhdyttiin kolmen laivan miehistöjen voimin hommiin. Noin tuntia myöhemmin hikinen urakka paketoitiin kahvittelemalla mitä parhaimmassa säässä Unnukan kannella.

Sen lisäksi, että minulle tämä minireissu oli elämäni ensimmäinen höyrylaivamatka, oli loppumatkan ajaksi tarjolla vieläkin parempaa herkkua. Sain lähtövalmisteluita Haponlahdessa tehtäessä nimittäin todella jännittävän pestin Unnukan kipparin penkille. Pian tämän komennuksen jälkeen alus jo pukattiin irti laiturista ja kone laitettiin käymään. Rauhallisesti Unnukka lähti lipumaan eteenpäin ja minä aloin kääntämään sitä paluumatkalle sekä kokeilemaan ketjuohjauksen tuntumaa. Paljoa en ollut tätä manööveriä vielä ehtinyt suorittaa, kun konehuoneeseen johtavasta puheputkesta kuului käsky. "Emme palaa Oraviin tulojälkiämme pitkin!" Paluumatka tehtäisiinkin satamamanöövereiden helpottamiseksi ja siis aivan perustellusti, kylän pohjoispuolisen reimariviidakon kautta. Siis juuri sen saman, jonka ajoimme eilen peräkanaa Armidan kanssa! Pahoitellen puheputkeen aluksen turhaa mutkittelua, oikaisin sen takaisin alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja kysyin seuraavaksi omistajien lupaa soittaa oikeaoppiset lähtövihellykset. Kun lupa oli saatu ja homma suoritettu sekä tulevaa reittiä vielä syynätty kartasta, oli aika jatkaa Unnukan olemuksen tunnustelua.

Vaikka vauhtia pian lisättiin olivat aluksen liikkeet hyvin verkkaiset. Rauhoittavan tahdikas veden purskahtelu paapuurin kyljestä ja höyrykoneen suhina jäivät siitä päällimmäisenä mieleen. Lämpimän koneen voiteluöljyn ajoittain komentosillallekin asti kulkeutunut tuoksu, oli myös kuin tuulahdus entisajoilta, vaikken niitä ikäni puolesta olekaan saanut kokea. Herkkä ja todella tarkka ohjaus olivat myös yksi mieleen painunut yksityiskohta. Rauhallinen ja aivan pieni ohjauskettinkien kiristys aina alkuun ja sitten vain pieni kääntöliike, saivat aluksen kulkemaan piirun tarkasti juuri haluttuun suuntaan. Peräsin pysyi myös kuuliaisesti sille asetetussa asennossa.

Unnukan miehistö luonnolisesti seurasi koko ajan matkan edistymistä ja reittivalintojani, kuten varustajan toki tällaisissa tilanteissa kuuluukin. Punaisten ja vihreiden reimojen vilistäessä puolituntisen ajon jälkeen aluksen molemmin puolin olikin syytä olla tarkkana. Etenkin vastaantulevien osalta.

Aivan liian lyhyeltä tuntuneen ajan jälkeen alkoivat Oravin laiturit kuitenkin jälleen siintää saarien ja niemien takaa. Kysyin tässä vaiheessa kohteliaasti, halusivatko omistajat hoitaa rantautumisen itse, mutta sain kuitenkin ilokseni luvan jatkaa tähän asti hyvin mennyttä kipparointiani loppuun asti.

Noin kolmekymmentä metriä ennen laituriin tuloa laitettiin kone kokonaan vapaalle. Jo sitä ennen oli satamaan saapumisen merkiksi soitettu höyrypilliä ja laitettu kone käymään hitaampaa eteenpäin. Laiturin päässä oleva ja poijulla merkitty kivi aiheutti sen, että jouduimme ajamaan möljään hiukan jyrkemmässä kulmassa, kuin alunperin olin ajatellut. Se ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa vaan Unnukka kääntyi jopa ilman potkurivirtaa kuuliaisesti oikealle kurssille. Sitten vielä muutamaa metriä ennen rantaan tuloa pieni laiturin myötäinen oikaisu ja lyhyt koneen taaksepäin käyttö. Ja niin vain olin saanut kipparoida elämäni ensimmäistä, mutten toivottavasti viimeistä, kertaa oikeaa höyrylaivaa!



Näissä hyvin iloisissa tunnelmissa jatkoimme rantabaarin terassilla lounastamisen jälkeen Tähtimiehistön kanssa omaa matkaamme. Pitäen vauhdin noin seitsemän solmun kieppeillä saavuimme pian Savonlinnaan. Kyrönsalmi jätettiin tällä kertaa meidän osaltamme rauhaan, sillä päätimme vain kaataa maston ja hurauttaa itsemme suoraan 4,5 metrin alituskorkeuden lupaavan Laitaatsillan rautatiesillan ali Pihlajaveden puolelle.

Siitä matka jatkui muutaman rantautumisyrityksen jälkeen yhtäkyytiä aina Puumalan lähettyville Kylmäsaareen asti (495h). Noilla yrityksillä viittaan siihen, että paria paikkaa katsoimme sillä silmällä, mutta kun kello oli jo tässä vaiheessa sen verran paljon, emme viitsineet mennä häiritsemään niissä jo nukkumassa olleiden toisten venekuntien yöunia. Pitkän ja hikisen päivän jälkeen halusimme nimittäin vielä itse saunoa ja antaa laivakoiramme aivan vapaasti ulkoilla yöpaikaksi valikoidussa saaressa. Niihin tyhjä Kylmäsaari tarjosi paremmat olosuhteet.

M/s Olli perässänsä m/s Heinävesi ja m/s Eero.

M/s Jermac. 

M/s Hanhi. 

M/s Helga. Nämä kaikki alukset tulivat meitä vastaan Savonlinnan ja Puumalan välillä.

Laivakoira ihailemassa Kylmäsaaren kuuta.

Kun seuraava aamu sitten koitti, oli edessä pari pientä juttua. Edellispäivän aikana olin nimittäin huomannut pilssiveden pinnan hiukan nouseen. Tuumin asiaa ja tutkin pilssiä taskulampulla. Pari syytä tähän asiaan löytyikin pian. Toinen oli pohjakaivon toisen venttiilin tiivisteen aivan pieni vuoto, joka korjaantui juuruksen mutteria kiristämällä. Toinen ja vakavampi oli jäähdytysveden ulostuloputken pään vuoto, joka päästi vettä myös sisällepäin. Konehuoneen sisäseinää pitkin valuva pieni vesinoro oli kuitenkin onneksi helposti havaittavissa, joten eipä aikaakaan niin olin irroitellut moottorin päällä laipiossa kulkevan poistoputken kokonaan. Tähdeltä löytyvistä putkitarvikkeista rakentelin seuraavaksi kylkeen uuden messinkisen läpiviennin, jonka liimasin ja kiristin tiukasti paikoilleen.

104-vuotiaan Tähden eturauhasvaivat on nyt poistettu ja komea jäähdytysvesikaari lentää taas iloisesti ulos aluksen kyljestä.

Tämän remontin jälkeen hoidin vielä korsteenin sisällä kulkevan pakoputken yläpäässä olevan ja konetta vesisateelta suojaavan läpän uudelleenkiinnityksen. Se oli nimittäin lennähtänyt jo pari päivää aikaisemmin Suvasvedellä kokonaan pois paikoiltaan. Juuri, kun tämä homma oli valmistunut alkoi Kylmäsaaren rantaan puhaltaa erittäin navakka pohjoispuhuri, joka aivan väkisin halusi irroittaa meidät sekä laiturin rannasta. Kiireen vilkkaa laitettiinkin Tähti tämän takia kulkukannalle ja suunnattiin kohti Puumalaa.

Ja nyt on läppävikakin hoidettu päiväkirurgisin toimenpitein.

Kylmäsaaren laituri meinasi äkillisen myräkän tullessa lähteä mukaamme.

Puumalassa suoritettiin vain pikainen bunkraus ja vesivarantojen täydennys. M/s Hans ja m/s Rapid olivat siellä myös, joista ensimmäisen miehistöä morjestettiin Tähden kannelta käsin lyhyesti, ennen kuin taivallusta taas jatkettiin. Hätinvirta sekä Kutveleen avokanava ja kaikki muutkin "kohteet" ohitettiin myös kovaa kyytiä, sillä illaksi oli vielä ajatus ehtiä perille Joutsenoon. Loppumatkan ajaksi nostettiin vauhtia vielä entisestäänkin, sillä perän takaa oikealta takaviistosta tulleen aallokon keinuttelu tuntui silloin vähän vaimenevan.

Hämärä kuva, jossa aivan oikeanpuolimmaisena m/s Rapid.

M/s Hans.

Keikuttelua Suur-Saimaalla Koirasaarenselällä.

Viimein illalla noin kello seitseman aikoihin kahdenkymmenen viiden ajotunnin ja kolmen vuorokauden paluumatka Suur-Saimaalle saatiin päätökseen (500,5h). Tähti oli saanut luvan majailla Joutsenossa Likosenlahdella seuraavalla viikolla järjestettävään Vanhojen laivojen regattaan asti ja olla myös niiden ajan täällä ystävälaivansa m/s Turson kyljessä. Kummankaan laivan kipparit eivät regattaan työkiireiltään nimittäin ehtisi, mutta pääsivätpähän ainakin miehistöt näin kokemaan laivakansan tapaamisen ilot myös tänä kesänä!

Imatralaisen Veneveistämö Uuden Aallon valmistama Dolphin 40 Joutsenon Likosenlahdessa.

M/s White Cat II ja m/s Mississippi samassa satamassa.

M/s Ansa.

Aina on pientä remonttia.. Ei ehkä kaikkein kaunein kuva tähän loppuun, mutta eipähän ainakaan kenellekään tule harhakuvitelmia laivaharrastuksen auvoisuudesta. Tässä on nimittäin käynnissä Likosenlahdessa tapahtunut yöllinen hiuspinnin poistotyö septipumpusta.

Linnansaaresta Oravin kautta Varkauteen.

Aamulla heräsimme koko ajan voimistuvan tuulen ja Linnansaaren laivalaituriin lähes esteettömästi käyvän aallokon keikutukseen. Siitä välittämättä kiipesin heti aamupalan jälkeen katolle ja kaadoin maston. Tänään olin nimittäin päättänyt laittaa VHF-antennin vihdoinkin omalle paikalleen maston nokkaan. Kauhean kiroilemisen saattelemana kolme tuntia myöhemmin olin pujottanut antennikaapelin viemärinaukaisuvaijerin avulla maston sisään, tehnyt tarvittavat läpiviennit ajohytin rakenteisiin ja käyttänyt sisäkaton auki sekä porannut kiinnitusreiän antennille maston päähän.

Antenni näkyy juuri ja juuri.

Tuulisesta laiturista lähdettiin näiden puuhien jälkeen jatkamaan matkaa alkuperäisten suunnitelmien vastaisesti itäänpäin, sillä olimme päättäneet seuraavaksi pyörähtää Oravissa vedenhakureissulla. Laituriin siellä reilua puoltatuntia myöhemmin ajaessamme saimme ylläykseksemme taas ihastella jo aiemmin mainitun Notre Dame -hinaajan suloisia muotoja. Sen lisäksi, että olimme tavanneet sen Puumalassa, oli alus nähty pikaisesti myös eilen aamulla Törninpyörässä. Vesikanisterien kanssa rantaan mennessämme olikin mukava nähdä omistajapariskunta vilkuttamassa meille ravintolan terassilta. Tuskin varmaan arvaatte, mistä jutustelimme heidän kanssaan seuraavat pari tuntia. Myös molemmat alukset kierretiin huolellisesti läpi siinä samalla.

Suomenlinnaa kotipaikkanaan pitävästä m/s Notre Damesta kerrottiin meille, että se on valmistunut hollantilaiselta Weertin telakalta vuonna 1933. Työuransa se on tehnyt hinaajana Maasjoella. Nykyiset omistajat ovat löytäneet aluksen netin myynti-ilmoituksen avulla Leidenin kaupungin laitamilta Etelä-Hollannista kolme vuotta sitten. Kaupanteon jälkeen 9,1 x 2,8 m kokoinen ja 14,5 tonnin painoinen Notre Dame on ajettu heidän toimesta ensin Hollannin ja Saksan kanavia pitkin Travemündeen, josta se on matkannut rahtilaivan kannella Helsingin Vuosaareen. Aluksen moottori on kolmisylinterinen ja 35 hevosvoimainen Bolinder Munktell, joka antaa sille leppoisan noin viiden solmun matkavahdin.

Keulakajuutta.

Toiletti ja takakajuutta.

Bolinder Munktell.

Vaikka houkutus oli suuri niin yön ajaksi olimme kuitenkin ajatelleet vielä ajella jonkin saaren rantaan, joten jouduimme jättämään uusille tuttavillemme haikeat hyvästit. Lännen ja luoteen väliltä puhaltavalta tuulelta suojainen satama löytyi parituntisen siirtymän jälkeen Kirvessaaren etelärannalta (436,5h). Muistikuvieni mukaan olemme ehkä pysähtyneet uimaan näillämain joskus muutama vuosi takaperin. Iltapuhde vietettiin jo moneen kertaan kerrotuissa puuhissa saaren hyvällä nuotiopaikalla.

Muiden vetäytyessä tämän jälkeen yöpuulle aloitti kippari täkkipeltien toisen vihreän kerroksen maalauksen. Aiemman pinnan liian räikeään värisävyyn ei oltu porukassamme täysin tyytyväisiä, joten maalia tummennettiin mukana olleella mustalla. Röysköllä oli vihreän sävy valittu normaalia "laivasävyä" vaaleammaksi sillä verukkeella, etteivät pellit kuumuisi auringonpaisteessa aivan yhtä paljoa. Mutta ei mennyt sekään kerralla maaliin! Näillä eväin sävy kuitenkin parani huomattavasti.

Wickström pitää Tähteä tuulisen Kirvessaaren rannassa harusköysien kiinnittämisen aikana.

Tummempi ja parempi vihreän sävy.

Kun matka seuraavana aamuna jatkui satoi taas vettä. Maali oli onneksi ehtinyt yön aikana kuivua riittävästi. Vain kumiveneeseen hyppäävän laivakoiran kynnet onnistuivat tekemään siihen pari naarmua, mutta niitä emme jääneet suremaan. Tämän jälkeen ajelimme vastatuulessa ja sateessa kohti luodetta ja Varkautta. Sinne tunteja myöhemmin saapuessamme parkeerasimme itsemme aiemmilta reissuilta tuttuun ja suojaiseen vanhaan Taipaleen kanavakaivantoon (439,5).

Jonkun aluksen nelikulmainen viilari on ottanut sulutuksen aikana hiukan osumaa.

Kanavassa ollutta pienempää huvivenettä ohitettaessa näin sen kipparin tutut kasvot. Jonkin aikaa meni muistellessa ennen kuin yhytin hänet vanhaksi työtoveriksi yli kymmenen vuoden takaa. Mennessäni kotvasen päästä juttusille kertoi kipparin ilme yllätyksekseni iloisen jälleennäkemisen sijaan kuitenkin huolesta ja murheesta. Syy siihen selvisi kuitenkin pian. Aluksen Yanmar -moottori oli nimittäin alkanut polttoaineen seassa olevan veden takia lakkoilemaan. Ja tietenkin juuri kanavassa! Tiedustelujeni ja avun tarjoamiseni jälkeen homma kuitenkin vaikutti olevan hallinnassa, sillä minulle kerrottiin huoltomiehen olevan jo matkalla paikalle. Niinpä Tähtimiehistömme vaihtoikin yllensä parasta ja lähti huojentunein askelin kohti Kanavamuseota ja sen pihamaalla ollutta kesäteatteria. Laivakoiran ulkoilutusreissulla ollut miehistön jäsen oli nimittäin hoksannut siellä esitettävän näyttelijätär Hannele Laurin tähdittämää Mummonmökki nimistä kappaletta.

Mukavan vaikkakin sateisen teatterikokemuksen jälkeen illalla kuvattiin vielä puunlastuuta m/s Helgaan ja m/s Tyrskyn työntämään Vorokki -proomuun Taipaleen nykyisen kanavan suulla.

Varkaus, Vuorikiuas, Porosalmi, Wanhojen laiwojen regatta 2015, Savonlinna

Kylläpä on taas elämä ollut hektistä. Tästä samaisesta syystä blogin päivittäminen on hiukan venähtänyt. Tässä kuitenkin vihdoinkin jatkoa tarinoinnille.

Kahdeksaan henkeen nousseen Tähti-miehistön voimin lähdimme suluttamaan itseämme Taipaleen kanavasta alaspäin. Kaikki meni siellä kuin oppikirjassa ja oikeastaan ainoat mainittavan arvoiset tapahtumat Varkauden ja yöpymispaikaksemme valitun Vuorikiukaan välillä olivat kanavan alapuolella lastauspuuhissa olleen Helga-laivan näkeminen sekä Rotevan vetämän tukkilautan ohittaminen.

Saaren rantaan parin tunnin seilaamisen jälkeen päästyämme kiinnitimme Tähden hetkiseksi kyljestä rannan edustalla olleeseen poijuun, jotta pääsin käymään kumiveneellä pienellä tutkimusretkellä. Puoshaalla luotailin ja tarkistelin rantautumispaikaksi suunnittelemamme kallion edustan ja totesin sen tarkoitukseen sopivaksi.

Luoteesta puhallellut tuuli yritti sillä aikaa saada Tähden mukaansa saaren rantaan vietäväksi ja lopulta ollessani jo kiinnittämässä kumivenettä takaisin laivan kylkeen tuuli onnistuikin aukaisemaan huolimattomasti solmimani solmun. Kerinkin tämän johdosta köyden varsin pikaisesti laivaan ja ajoin ulommaksi rannasta tehdäkseni täältäkäsin kokonaan uuden lähestymisen. Tämän jälkeen perä kiinnitettiin poijuun ja kumiveneellä rannalle valmiiksi viedylle köysimiehistölle heitettiin köydet niiden sitomiseksi kiinnityslenkkeihin. Viritettyämme vielä laakonkin paikoilleen kaikki olikin valmista iltapalaa ja lettukestejä varten.

Osa miehistöstä halusi myös kokeilla telttailua varsin viileäksi povatusta yöstä huolimatta. Kallion päältä löytyikin tätä tarkoitusta varten puurakenteisia telttapaikkoja.

Aamulla suuntasimme kokan Porosalmea ja Järvisydämen lomakeskusta kohden. Sääennuste ei luvannut kovinkaan mukavaa keliä, mutta matkan aikana taivas alkoi kuitenkin seljetä ja hetkeä myöhemmin päätimme tästä johtuen nauttia lounaan keskellä reittimme varrelle sattuneen Peonselän lounaispuolista pienempää selkää. Matkaa perille Porosalmeen oli siitä enää vain puolituntisen verran.

Muitakin liikkujia oli tänäänkin vesillä. Tässä vastaamme ajanut m/s Nina.

http://www.meriaura.fi/laivat/nina_2550t

Järvisydämeen saavuttuamme arvoin kotvasen kiinnityspaikkaamme vain yhdellä meitä ennen tulleella veneellä varustettuun laituriin. Kokemattomien laivassaolijoiden ja keulakiinnityksessä tarpeellisten Kallavedellä järven pohjassa olevien tikkaidemme takia päätin ehdottomasti kiinnittäytyä kyljeltä maksoi mitä maksoi. Laiturin vasemmanpuolen ja rannan välinen kapea salmi ei vaikuttanut mukavalta paikalta poisperuuttamista ajatellen ja kaikki suunnitelmat sille puolelle ajaaksemme karisivat lopullisesti huomattuani sillä puolella kiinnittyneenä olleen paatin jälkeen melkein koko sen puolen laiturista etukäteen varatuksi.

Päätös olikin tämän jälkeen selkeä. Ajaisimme laiturin oikealle eli eteläpuolelle. Mietin onnistuisko poispääsy sieltäkään peruuttamalla, jos parkeeraisimme liian lähelle rantaa ja laituri takanamme täyttyisi muilla veneillä. Tähden kokoista alusta ei myöskään saisi siellä käännettyä paaluilla ympäröidyn ruohosaarekkeen takia, joten ei oikeastaan ollut muuta järkevää mahdollisuutta kuin jäädä aivan laiturin päähän.

Vasta jälkikäteen jungmannien jo saunoessa ja uidessa Tähden ympärillä tajusin, että peittäisimme tällä kohdalla valtaosan laiturin sivussa olleista peräkiinnityspoijuista. Laiturissa edessämme oli tällöin kuitenkin jo pari venettä ja siirtyminen ei enää tullut kysymykseen. Niin päätinkin röyhkeästi suuremman oikeudella jäädä paikoilleni. Voitte vain kuvitella minkälainen mutina joidenkin myöhemmin paikalle tulleiden kanssaveneilijöiden suusta tämän myötä pääsi. Kävin auttamassa useampaa heistä rantautumisessa ja eräskin rouva tajuamatta minun oleva kaiken pahan alku totesi heidän aina ennen kiinnittyneen poijukiinnityksellä eikä koskaan kyljeltä. Myös kylkikiinnityspaikan hinta tuntui hänestä olevan aivan liian korkea.

Kukaan ei kuitenkaan tullut ehdottamaan minulle siirtymistä, eikä se tosiaan ollut enää mahdollistakaan, ja niin vain pidin pääni edellä kertomieni näkökohtien pohjalta. Totta on kuitenkin se, että minua harmitti kovasti muille aiheuttamani epämielyttävä tilanne. Illalla rauhan jo laskeuduttua laiturille sain onneksi toisien paikalle saapuneiden vanhojen alusten kippareilta pientä "lohdutusta" henkiseen pahoinvointiini. Kaikki halukkaat mahtuivat myös laituriin ja paikkoja jäi vielä vapaaksikin eikä kenenkään näin ollen tarvinnut etsiä yösijaa muualta.

Seuraavana aamupäivänä tehdessämme lähtöä uuteen paikkaan tajusin parin poijukiinnitystä edellispäivänä halunneen purjeveneen olevan edelleenkin laiturissa. Paikkaa muuttamalla olisimme siis juuri nyt jumissa heidän takanaan. Nyt sain onneksi taiteiltua Tähden pois paikaltaan ja peruutettua sen kahden pitkillä poijuköysillä varustetun laivan ja niiden vieressä olevan poijulla merkityn kiven välitse selvemmille vesille.

Pakko on antaa erityiskiitosta Järvisydämmen henkilökunnalle kärsivällisyydestä tämän asian suhteen. Kipparihattua nostan myös suurista rakennusprojekteista ja uskalluksesta investoida rohkeasti tällaiseen "keskellä ei mitään" sijaitsevaan paikkaan. Jututtaessani erästä paikan rakennusmiestä kuulin valmistumassa olevaan päärakennuksen osaan tulevan uuden ravintolan ja panimon/viinikellarin. Rakennuksen sisään ennakkoluulottomasti sijoitettu kaksikymmen metrinen vanha tervahöyry teki myös vaikutuksen.

http://www.jarvisydan.com/fi

Edellisyönä alkanutta telttailua jatkettiin Järvisydämessä nuorison toimesta Tähden takakannella.

Poikkesimme laivakoiran ulkoilutuslenkillä ja jäätelöllä myös mäen päällä noin puolen kilometrin päässä sijaitsevassa Suomen suurimmassa uppopuukylässä eli Hakoapajassa. Käymisen arvoinen paikka sekin.

http://www.porosalmi.net/hakoapaja/

Seuraavana aamuna vieraanamme Tähdellä olleet hyppäsivät taksiin palatakseen takaisin autolleen Varkauteen ja jatkaakseen sieltä lomareissuaan toisaalle. Me päätimme Armida laivan kutsun kuultuamme suunnata läheiseen Mustalahteen, joka puolestaan on Rantasalmen kylän satama. Sen suurempia palveluita sieltä ei löydy, mutta tilavat ja tukevat laiturit kuitenkin. Porosalmesta perässämme Mustalahteen ajeli myös Savonlinnassa Lypsyniemen telakalla 1956 rakennettu ja hienosti kunnostettu Pihka niminen hinaaja. Saimmekin näin kolmen vanhan aluksen voimin pystyyn oikean varjoregatan ennen tulevana viikonloppuna Savonlinnassa järjestettävää varsinaista Wanhojen laiwojen regattaa, johon emme olleet ajatelleet osallistuvamme.

Sauna, mukava seura ja etenkin nuoremman miehistön kova painostus kypsyttivät meissä tämän illan aikana kuitenkin sellaisen ajatuksen, että Tähti voisi tänä vuonna yrittää osallistua regattaan kipparin työkiireistä huolimatta. Tiettyjä erityisjärjestelyita se tietenkin vaatisi ja muutaman puhelinsoiton myös, mutta niin siinä vain lopulta kävi, että pääsimme mukaan. Suuret kiitokset siitä asianosaisille!

Mustalahdesta ajoimmekin seuraavana päivänä peräkanaa Armidan kanssa miehistöjä aluksien välillä sekoittaen Savonlinnan pohjoispuoliseen Hopeasalmeen, jonne vanhoja laivoja olikin kertynyt jo melkoinen armaada.

Siellä vietetyn leppoisan illan jälkeen seuraavana aamuna Tähti jatkoi yksin masto kaadettuna matkaansa Kyrönsalmen siltojen alitse regattapaikalle matkustajasatamaan. Laivallemme oli järjestetty regatan järjestäjien toimesta nopealla aikataululla oma kiinnityspaaluilla varustettu laituripaikka, jossa se voisi rauhassa odotella muiden paattien myöhemmin päivällä tapahtuvaa rantautumista kupeillensa. Kaiken huipuksi kipparin poistuessa työkiireillensä etelä-Suomeen muu miehistö otettiin regatta-ajon ajaksi avosylin vastaan Armidalle ja näin sekään ei jäänyt keneltäkään halukkaalta kokematta. Suuri kiitos tästäkin ystävällisyydestä!