Tähtivierailu Antero Tuukkasen luona osa 1/4

Jo kesän 2017 Wanhojen laiwojen regatasta kirjoittaessani mainitsin Teille Imatralla asuvasta Antero Tuukkasesta, joka on henkilökohtaisesti ollut laittamassa alulle Saimaan alueen vanhojen moottorikäyttöisten työaluksien regattaperinnettä 30 vuotta takaperin. Olin häneen tuolloin puhelinyhteydessä kysyäkseni lupaa julkaista täällä Tähti-laivan blogissa, hänen omistamiaan kuvia tästä aivan ensimmäisestä kokoontumisesta sekä saadakseni luvan hänen nimensä mainitsemiseen samassa yhteydessä. Tuon lyhyen, mutta lämminhenkisen rupattelutuokion aikana sain myös kutsun tulla joskus kahvittelemaan ja katselemaan muitakin hänen arkistoihinsa vuosien varrella kertyneitä laivakuvia. Ehkäpä siinä sivussa pääsisin myös kuulemaan jonkin oikein mehevän tarinan jostakin vanhoihin aluksiin liittyvästä tapauksesta..

Viimein maaliskuussa 2018 toteutetulle vierailulle sain esiliinaksi laiturikaverimme Laimin kipparin Herra Homasen, jonka kanssa suuntasimme suussa sulavat, vaikkakin kovin vaatimattomat tulijaiset mukanamme, Tuukkasen kotiovelle. Siellä meidät otti vastaan hymyilevä yhdeksättä vuosikymmentään elelevä terävämuistinen herrasmies, joka kaivoi heti alkajaisiksi arkistoistaan esille monen monta mapillista pääasiassa sisävesilaivoista keräämäänsä aineistoa. Materiaalipaljouden nähdessäni ja tajutessani mihin olimme ryhtymässä, kysyin samantien lupaa tallentaa keskustelu sanelimelle. Onneksi se myönnettiin empimättä, joten pääsenkin nyt ilokseni kertomaan Teillekin "muutamia" mielenkiintosia otteita tästä melkein neljätuntiseksi venyneestä tarinatuokiosta.

Kansioiden saloihin ei ollut vielä edes kajottu, kun sain jo kuulla Tuukkasen toimineen joskus paikallisen venekurssin vetäjänä, jolla puolestaan Homanen oli ollut oppilaana. Seuralaiseni olivat siis tuttuja toisilleen jo vuosien takaa. Tätä kerrottaessa kuin sivumennen mainittiin, ettei näistä koulutuksista puhuttaessa saanut kuulema Navigaatioliiton määräyksestä käyttää termiä Laivurikurssi, kun opettaja itse ei ollut suoritanut liiton virallisia Saaristo-, Rannikko- ja Avomerilaivurin tutkintoja. Kuljettajankirja A Tuukkaselta kuuluu niiden sijaan löytyvän, joten pätevyyttä navigoinnin opettamiseen kuitenkin löytyi riittävästi ja kurssit saatiin pidettyä. Joka tapauksessa tästä johtui tuo hiukan erikoinen nimeäminen Venekurssiksi.

Olohuoneen pöydälle ensimmäiseksi levitetystä mapista alkoi sitten siirtyminen varsinaiseen laiva-aiheeseen, mistä nuo edelliset kuvat ovat esimakuna. Tuukkasen suoraan Enso-Gutzeitilta Laitaatsillasta vuonna 1983 huvialukseksi itselleen ostaman ja alunperin jo vuonna 1897 varkautelaisen Lehtoniemi & Taipale Fabrikerin Konepajalta valmistuneen m/s Olan potretit olivat siinä luonnollisesti ensimmäisinä. Minullekin tutun aluksen ammattiajan vaiheita Väliväylän (josta siitäkin on aiemmin kerrottu tässä blogissa) puolella sivuttiin tietenkin alkuun lyhyesti ja sitten saimme kuulla varsinaisesta ostotapahtumasta sekä nähdä valokuvia telakoituna olleesta myyntikohteesta.

Nämä kuvat ovat ostoa seuravaavan vuoden telakoinnilta Laitaatsillasta, jolloin Olan pohja hiekkapuhallettiin.

Ostajaehdokkaita Olalle oli ilmeisesti muitakin, sillä Tuukkanen tuumasi meille hymyssäsuin, että "kyllä minä maksoin vähän liikaa!" Samaan aikaan Gutzeit myi kuulema myös m/s Koski (alkup. Pjatij, Crichton Ohta, 1912) nimisen Tähden sisarlaivan. Tai ainakin se oli jo tuolloin kaupan, sillä Tsaarin miinaveneistä kertovassa Laiva-lehden jutussa se kerrotaan saadun lopulta myydyksi vasta vuonna 1985. Senkin Tuukkanen kertoi myöhemmin, että yhtiön valtavaan laivastoon kuului parhaimmillaan peräti 83 alusta, mutta näiden ja monien muiden myyntitilaisuuksien jälkeen sille jäi lopulta enää vain muutama linjahinaaja. Nimeltä niistä mainittiin ainoastaan Chr. Kontturi, jonka senkin operointi tämän "hinaajalaivaston alasajon" eli uudelleen organisoinnin myötä siirtyi Mopro Oy:lle, josta myöhemmin vielä lisää.

Ennen Olan ostoa laivakuumeen vaivaama Tuukkanen oli selvitellyt myös Eestistä tuodun, mutta alunperin DDR valmisteisen teräsrunkoisen troolarin ostamista. Peräti 20:nen kappaleen erässä Kotkan satamaan romutukseen tulleissa aluksissa olisi ilmeisesti ollut mistä valita. Muutama niistä saatiinkin kaupattua, mutta valtava kunnostustarve ja hitsaustaidon puute esti kuitenkin lopulta pistämästä nimeä kauppakirjaan.

Olaan ymmärtääkseni heti seuraavana talvena tehtyä koneenvaihtoa käsiteltiin tietenkin myös. Olin kyllä kuullut siinä olleen aiemmin Wickströmin moottorin, mutta vasta nyt minulle selvisi sen olleen malliltaan samanlainen kuin Tähdessä, eli 130:tä hevosvoimainen DE-R. Kysyessäni oliko siinä mahdollisesti jotakin vaihtamiseen pakottavaa vikaa, sain hiukan yllättävän vastauksen. "Eikä ollut. Se oli vaan niin helevetin iso ja minnuu pelotti koko kone. Se oli minusta niin kauhea panna käymään.. Se oli julma peli! Ei siinä mitään vikaa ollut, päinvastoin se olisi kannattanut säilyttää. Mie pelekäsin sitä konetta".

Laitaatsalmen itärannalla majaansa pitäneen Tehdaspuun hinaajalaivastosta löytyi kuitenkin tilalle täydet työtunnit tehnyt, mutta huvikäytössä vielä pienen ikuisuuden kestävä ja alusta ilmeisesti vielä tänäkin päivänä liikuttava Volvon kone, joka asennettiin Wickströmin tilalle viereisellä telakalla. Jälkikäteen tuli myös sellainen mieleen, että Tähden kone voisi ihan hyvin olla vaikkapa tuo samainen Olasta irroitettu masiina. Nimittäin 1990 luvun alussa Lahdesta ostettu ja siellä paikoilleen asennettu Wickström, on kuulema hankittu sinne "kunnostettuna" Laitaatsillasta. Olassa paikallaan olleesta Wickströmistä ei vain ole kuvia eikä ilmeisesti mitään muutakaan dokumenttia enää tallella, joten varmuutta asiaan ei todennäköisesti saada koskaan.

Kysellessäni seuraavaksi tarkemmin Olalla tehdyistä reissuista tuli kipparin mieleen ensimmäisenä vuoden 1994 Heinäveden regatta. Menomatka sinne sekä varsinainen regatta, olivat menneet kaikinpuolin hienosti ja kaikesta oli selvitty kunnialla, kunnes paluumatkalla oli alkanut tapahtua. Urkonsalmessa oli Volvo nimittäin yllättäen sammunut. Laivapojan vakanssilla Olassa tuolloin mukana ollut Homanen muisteli kuinka polttoaineen seassa ollut vesi olisi aiheuttanut tämän ja kuinka "sitten oltiinkin jo tuulen painamana menossa oikein hyvää vauhtia kohti matalikkoa". Homasen syventyessä masiinan elvytykseen oli kippari Tuukkanen käynyt muutamaankin otteeseen konehuoneen ovella kiirehtimässä asiaa, sillä ajatuksella, että "tässä vähän niinkun rupeaa tuo ranta lähestymään!" Tilanteesta kuitenkin selvittiin lopulta kunnialla ilman pohjakosketusta.

Ola ennen hyttirakenteen pidennystä.

Tulivathan siinä puheeksi tietenkin muutkin aluksella tehdyt matkat. Ainakin Joensuun ja Kuopion käynnit sekä Mikkelin regatta mainittiin ja esimerkiksi mukavaa reissua Iisalmeen muisteltiin lämmöllä. Silloin oli toimittu reitillä Iisalmi-Imatra liikkuneen Saimaa meloo-tapahtuman tukialuksena ja melojat olivat myös yöpyneet Olassa. Juuri tehty ajohytin jatke oli ollut tuolloin vielä keskeneräinen, muttei se kuulema ollut vieraita haitannut. Melontatapahtumasta vielä sen verran, että ilmeisesti sen reitti jatkui Saimaan puolelta merelle ja aina Kotkaan asti.

Ja sitten uudella hytillä.

Matkoista puhuessaan Tuukkanen sanoi Savonlinnan Kyrönsalmesta, että se ajettiin vuosien aikana vain muutaman kerran ja varsinkin alaspäin tuleminen tuntui hirvittäneen Olan ohjattavuuden takia sen verran paljon, ettei Olavinlinnaa kiertämään ollut lähdetty kertaakaan. Lyhyen vain 13,6 metrisen (leveys 3,75m) aluksen ohjattavuutta yritettiin kyllä vuosien varrella parantaa ja jossakin vaiheessa peräti 94 senttisen potkurin ympärillä ollut erittäin massiivinen kiinteä tunnelikin poistettiin, mutta toivottavassa määrin vaikutusta keulan seilaamiseen ei sillä Tuukkasen mukaan kuitenkaan ollut. Olaan seuraavan omistajan joskus 2000 luvulla tekemän pidennyksen myötä asiaan kuuluu kuitenkin tulleen parannusta.

Ola Laitaatsillassa.

Aallosta päätellen Volvo-Penta antaa alukselle oikein mukavan matkavauhdin.

Taipaleen kanavalla.

Sitten vasta päästiinkin värikkään tarinan pariin, nimittäin kerran vuonna 1986 Satamosaaressa oltaessa oli siellä lahden pohjassa keula hiekkarantaan ajettuna myös matkustajalaiva s/s Karjalankoski kyytiläisineen. Alus oli ilmeisesti tullut rantaan liian kovalla vauhdilla ja eikä päässyt tästä syystä omin voimin irti. Ola oli saareen johtavalla väylällä lähdössä jo kotiinpäin Niskalammille, kun Tuukkanen kuuli VHF:stä Karjalankosken kipparin pyytävän häntä jelppimään. Jotakin siihen suuntaan "miksipä ei, joutilas ukko" oli Tuukkanen tähän pyyntöön vastannut ja alkanut kääntämään Olaa siinä saareen johtavassa kapeassa salmessa ympäri. "Ja perkele! Se iski pohjaan reiän. No sitten ne ilmeisesti omalla koneellaan venyttivät sitä Karjalankoskea siellä rannassa ja saivat sen irti. Mie läksin ajamaan täyttä vauhtia Niskalammille. Sinne pohjaan tosiaan tuli kunnon reikä. Vettä valui ja pumput pelas, mutta ei riittävän tehokkaasti." Niskalammille päästyä hälytettiin tietenkin lisää apua. Nosturia ensin ja sen jälkeen jotakin tuttavaa hitsaamaan. "En mie saanu niitä, kun seuraavana päivänä. Yön vietin Niskalammilla ja pumppasin Olaa." Reikä oli sattunut juuri sopivasti kaaren alle ja repäissyt sinne palkeenkielen, jonka tukkeaminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut ennen kuiville nostoa.

Myös monia muitakin aluksia sivuttiin tietenkin illan aikana. Etenkin Niskalammilla majailleet m/s Tiira, m/s Amariina (nyk. m/s Hans) ja siellä vieläkin oleva m/s Sissi nousivat esiin. Yllättävän paljon muistoja löytyi myös höyryaluksista, mistä tuo Satamosaaren tarina toimii hyvänä esimerkkinä. Toki juttujen juonteet kulkivat omia teitään, kuten tapana on, kun laiva-asioista kiinnostuneet ja varsinkin monikymmenvuotisen historian sillä saralla omaavat kohtaavat.

Keskustelun poimujen seasta löytyvät myös varsinaisen laiva-aiheen ulkopuoliset, mutta sitä kuitenkin läheltä liippaavat maininnat esimerkiksi Suur-Saimaan Ajoista, eli venekilpailuista, joiden järjestämiseen Tuukkanen oli myös monena vuonna sotkeentunut. Saimaan Järvipelastusyhdistyksen perustamisessa, tai ainakin sen alkuvaiheissa mukana olemisessa ja yhdistyksen ensimmäisen partioveneen hankinnassa, hänellä kuului myös olleen näppinsä pelissä. Puhuttiinpa lyhyesti Niskalammin laivalaiturin vieressä olevasta pienvenesatamastakin, jota hallinnoi nykyään Vuoksen veneseura. Nimittäin senkin perustamiseen Tuukkanen on ollut vaikuttamassa. Listaan täytyy tietenkin lisätä myös hänen pestinsä Imatran matkailulautakunnan puheenjohtajana. Moneen puuhaan onkin siis mies elämänsä aikana ehtinyt osallistua.

Tuukkasen Saimaan Järvipelastysyhdistykselle hankkima partiovene Kolmonen.

Vielä tähän kirjoitelman ensimmäisen osion loppuun vino pino upeita kuvia Olasta, kun sitä nostetaan ja kuljetetaan Väliväylältä Saimaalle vuonna 1961. Niitä ennen kuitenkin lyhyt muistelo siitä, mistä kuvat ovat peräisin. Nimittäin puolukanpoimintareissulla Kyläniemen rantaa lähestyttäessä, oli sitä pitkin juossut vanhempi noin 60-70:nen ikäinen mies kauhealla kiireellä saapujia vastaan ja kysynyt jo kaukaa huutaen, "onko se Ola?" Kun vastaus oli annettu, oli mies kertonut olleensa laivassa kansipoikana Väliväylällä. Iloisena jälleennäkemisestä hän olikin sitten palkinnut miehistön näillä hienoilla kuvilla.

Aku-myrsky Saimaalla

Tässä ollaan tammikuun toisella viikolla varsinkin länsirannikolla ja merellä myllänneen Aku-myrskyn jälkeisenä aamuna Peräsaaressa Saimaalla. Tähti on vierallut täällä aiemminkin, mutta kerrottakoon, että paikka sijaitsee Kyläniemen eteläpuolella noin puolitoista meripeninkulmaa Kutveleen avokanavasta lounaaseen. Ai mitenkö tänne päädyttiin? No..

Vuoden vaihtuessa ja tammikuun 2018 alkaessa, eivät kelit Suomessa muuttuneetkaan talvisemmiksi, kuten moni oli otaksunut. Lunta oli maassa varsinkin Itä-Suomessa ja tykkylumen vaivaamassa Kainuussa jo reilusti, mutta lämpötila Etelä-Karjalassa, Imatran ja Lappeenrannan suunnalla, oli siitä huolimatta pysytellyt lähes poikkeuksetta nollan kieppeillä. Tästä johtuen Saimaan vesistö ei pohjoisosiaan lukuunottamatta ollut saanut pinnalleen juuri minkäänlaista jääpeitettä vaan järvien vedet lainehtivat vapaina. Tähtivarustamon piirissä sikisikin tästä johtuen ajatus käydä vielä vesillä huviveneilylle hyvin poikkeukselliseen aikaan tammikuussa.

Kipparin ominaisuudessa vilkuilin säätiedotuksia tietenkin jo kotona matkasuunnitelmia tehdessäni. Olin hyvin tietoinen siitä, että juuri reissulle varattuina päivinä puhaltaisi Ilmatieteenlaitoksen ennustama kova ja jopa myrskylukemiin nouseva lännen ja lounaan puoleinen tuuli. Pahin myräkkä näytti kuitenkin väistävän Saimaan alueen ja pyörivän enemmänkin merialueiden ja länsirannikon harmina. Niinpä uskaltauduin matkaan ja valitsin tämän kertaiseksi kohteeksi jo mainitun Peräsaaren. Kuten ehkä edellisiltä käynneiltämme saatatte muistaa, sen itärannalla oleva ja koiliseen päin aukeava suojainen lahti ei tarjoa vierailijoille laituria. Keula on kuitenkin mahdollista ajaa hiekkaiseen rantaan ainakin lahden perukan oikeassa eli lounaisnurkassa olevassa kaislattomassa kohdassa. Toinen mahdollisuus on tietenkin ankkurointi keskelle lahdukkaa, mutta sekin on muistaakseni jo kerran koettu. Kolmas minua jo pitkään kiehtonut ja tällä kertaa kiinnostavimmalta tuntunut vaihtoehto oli kylkikiinnitys lahden itäpuolella olevan, lähes pystysuoran kallioseinämän viereen.

Navakan tuulen ja muutaman pakkasasteen takia, olosuhteet ensimmäistä kertaa kyseiseen kohtaan ja vieläpä yhden hengen miehistöllä suoritettavalle kylkikiinnitykselle, olivat kuitenkin vaativat. Pimeyskin ehtisi tulla ennen kuin oltaisiin lähelläkään saarta. Mahdollisiin jäihinkin piti tietenkin varautua, ainakin itse poukamassa. Automatkalla tuli myös mieleen luotettavien kiinnityspaikkojen löytyminen, lumisen ja mahdollisesti myös liukkaan kallion laelta. Muistikuvien mukaan sellaiset siellä kyllä olisi, mutta täyttä varmuutta asiasta ei kuitenkaan ollut. En oikein tiedä, mistä näitä kaikkia asioita puntaroidessa mieleen pälkähti tavoista poiketen testata ennen lähtöä varmuuden vuoksi myös ankkupelin toimivuus? Saisinpahan ainakin Tähden ankkuroitua, jos mikään muu vaihtoehto ei toimisi.

Ja toden totta! Etutäkillä tapahtuneen pienen riuhtomisen jälkeen sain todeta ankkurinlaskukoneiston olevan niin totaalisesti jäässä, että olin melkein jo vaihtamassa matkakohdetta, kunnes laiturille saapasteli eräs Sissi -laivan kippareista. Hän osasi kertoa minulle hyvien kiinnityspisteiden eli kallion raoissa kasvavien puiden löytyvän siltä kohtaa Peräsaarta helposti ja vieläpä tarpeeksi läheltä, jopa kannelta käsin tapahtuvaa kiinnittäytymistä ajatellen. Näistä sanoista rohkaistuneena lähdinkin kaiken valmiiksi saatuani illalla noin kello kuuden aikaan matkaan. Tein tietenkin myös varasuunnitelman ankkuripelin sulattamiseksi hätätilanteessa. Komentosillalta löytyvän -40°C tuulilasinpesunesteen avulla se varmasti onnistuisi, jos tilanne kävisi jostakin odottamattomasta syystä todella tukalaksi.

Tässä on käynnissä jäätyneiden köysien irroitus takatäkin pollareista.

Seurailin alkuun reitille sattuneita pieniä jäälauttoja väistellen Mietinsaaren pohjoispuoleista väylää aina Kuisaaren eteläpuolelle asti, jossa pyöräytin ruorin oikealle ja käänsin Tähden kohti pohjoista. Näillä paikkein Koirasaarenselän yli puhaltava tuuli nostatti jo melkoisia laineita. Sääaseman paristot olivat ehtyneet, joten tarkkaa lukemaa puhurin nopeudesta en osaa Teille antaa. Varmaa kuitenkin on, että pitkälti toisella kymmenellä liikuttiin. Suuren ja Pienen Lintusaaren itäpuolelta löytyi kuitenkin suojaisempi reitti, jota pitkin kulkemalla onnistuin välttämään pahimman kylkiaallokon. Siitä huolimatta Tähti keikkui melkoisesti ja laineet lensivät useaan otteeseen täkille.

Saarien pohjoispuolella palasin takaisin läntiselle kurssille. Tällöin alkoivat komentoisillan etuikkunat ottamaan vastaan keulan heittämiä vesisuihkuja ja tottakai ne alkoivat jäätyä ulkopuolelta ja tietenkin myös huurtua sisältä. Tässä vaiheessa sillan lämpöpuhallin laitettiin maksimiasentoon, kesähelteillä käytettävä tuuletin käännettiin puolestaan kierrättämään ilmaa "tuulilasilla" ja konehuoneen ovi alakerrassa pönkättiin auki, jotta kaikki mahdollinen lämpö nousisi ylös ohjaamoon. Näillä eväin onnistuin pitämään näkyvyyden kohtuullisena.

Peräsaaren rantakalliot.

Lähestyessäni lopulta kohdetta alkoi myös lumisade. Viimeisen varttitunnin aikana ei näkyvyys ollut enää kovinkaan kummoinen. Peräsaaren ranta alkoi hahmottua hakuvalon loisteessa tarkemmin oikeastaan vasta noin 100 metrin etäisyydeltä. Onneksi saari kuitenkin suojasi tässä vaiheessa jo pahimmalta myräkältä ja sain ajettua Tähden yllättävänkin helposti ohuiden jäiden läpi oikeaan kohtaan kallion vierelle. Muutama pukkaus koneella ja paapuurin puoleinen kylki oli sitä vasten. Roiskevesien liukastuttamalta täkiltä vain hiukan reilingin yli kurottamalla, sain kuin sainkin kiinni lähimmän männyn oksasta ja onnistuin kiepauttamaan keskilaivaan ennen rantautumista valmiiksi laittamani ja sisällä sulamassa olleen köyden sen ympäri. Lumisen rantakallion laelle ei siis ensivaiheessa tarvinnut edes nousta. Vasta, kun Tähti oli sidottu tällä köydella tiukasti kiinni, menin rantaan heittämieni etu- ja peräköysien luo ja sidoin nekin tukevasti puihin.

Lahteen kerääntynyt ja osittain kovemmaksikin jäätynyt sohjo vaimensi huomattavasti saaren ympäri kiertävien aaltojen voimaa. Siitä huolimatta oli viilarit aseteltava huolellisesti laivan ja kallion väliin, ettei epämielyttäviä kohtaamisia syntyisi. Tätä varten kävin varastamassa styyrpuurin puolelta niitä vielä lisää. Joka tapauksessa, näin oli kuitenkin Peräsaari onnistuneesti vallattu.

Loppuillan käytin syömisen ja saunomisen ohella lukemiseen. Väsymys alkoi kuitenkin painaa jo yhdentoista aikaan ja niin vetäydyin punkkaan. Etuhytin kattoon viime syksynä useamman sadan reiän kautta pursottamani pullouretaani osoitti tässä vaiheessa tehokkuutensa. Tukin vain viltillä ylös komentosillalle vievän portaikon, niin johan alkoi kajuutta lämmetä. Kamiinan lämpöä hyväksi käyttävä ja jo kesällä 2014 laittamani termostaattiohjattu puhallin yhdessä Wickströmin hohkaman lämmön kanssa saivat minut pian nukahtamaan T-paitasiltaan makuupussin päälle. Se on mielestäni talviolosuhteissa oiva saavutus alunperin kesäkäyttöön tarkoitetulle alukselle.

Aamun sarastus.

Seuraavana aamuna tuulen voima oli jonkin verran laantunut, mutta komea maininki löi siitä huolimatta saaren länsirannalle. Kävelin ja valokuvasin lämpimästi toppavaatteisiin pukeutuneena kaikkea nousevan auringon kajossa näkemääni ja mietin samalla, kuinka onnellinen ihminen voikaan olla saadessaan kokea tällaista? Kuin vastauksena kysymykseen kuulin tuulen pauhinan yli pikkulintujen iloista laulua. Olin harhaanjohtavasti ajatellut olevani saaressa yksin, mutta laulunäyte sekä pian sen kuulemisen jälkeen nähty sorsapariskunta ja jonkin pikkunisäkkään yölliset jäljet kertoivat aivan toista.

Pitkälle yli puolenpäivän vietin näissä tunnelmissa aikaani saaressa. Kun lähdön hetki sitten koitti, irroittelin köydet päinvastaisessa järjestyksessä kuin eilen. Ennen turvallista peruutusta ulos lahdesta sai Tähteä tuuppia Wickströmin voimin moneen otteeseen kauemmaksi kalliosta. Aluksen ympärille yön aikana kertyneet jäät eivät oikeastaan muuten menoa hidastaneet, mutta perän kääntäminen keulaa kallioon kolhimatta oikeaan lähtösuuntaan, otti oman aikansa. Kun alus oli lopulta saatu suunnattua oikein, sujui itse peruuttaminen kuten aina ennenkin. Jäättömille vesille päästyäni yritin keulapotkurilla saada kokan kääntymään oikealta käyvään tuuleen, kohti pohjoista. Aluksen vauhdin ja tuulen ansiosta se ei kuitenkaan onnistunut ennen kuin käänsin ruotelin yli oikealle ja laitoin vaihteen eteenpäin. Sen verran tuulessa siis oli vielä tässäkin vaiheessa voimaa, ettei 130kg:n työntöinen keulapotkuri jaksanut liikkeessä olevaa laivaa kylkituulesta vastatuuleen pyöräyttää.

Lähellä ovat vedenalaiset ja -päälliset kalliot.

Lähtö Peräsaaresta.

Aluksi ajelin luoteeseen päin läheisen Heponieniemen länsipuolelle katsastamaan Partiolaisten omistuksessa olevaa laituria, jota olin illalla pitänyt mahdollisena turvasatamana, jos kiinnittyminen Peräsaareen ei olisi millään ilveellä ollut mahdollista. Sen jälkeen käänsin kokan kohti etelää ja kaakkoa tarkoituksena suunnistaa Mäntyselän ja Kaidonselän yli, ohi Pullikaisen, kohti kotisatamaa.

Yritin moneen otteeseen saada kuvaa ajoittain kohdatuista yli metrin korkuisista aalloista, mutta jotenkin ne kuvissa aina näyttävät kovin latteilta.

Toista tuntia ylitin puolipilvisessä säässä näitä jäättömiä selkiä. Jonkun suuremman ahterin takaa käyvän aallon keikauttaessa Tähteä välillä reilumminkin. Jotenkin siinä auringon ajoittain kultaamassa maisemassa taivaltaessa, alkoi reissun lopettaminen tähän, tuntumaan rehellisesti sanottuna poikamaiselta hätäilyltä. Sitä paitsi ennen lähtöä olin puhdistellut aamupäivällä tuulen voimasta sammuneen kamiinan palomaljankin ja nyt se vaikutti toimivan moitteettomasti. Niinpä päätin loppujen lopuksi vielä käydä katsomassa Satamosaaren jäätilanteen ja mahdollisuuksien mukaan jäädä sinne myös yöksi.

Voimakas kylkiaallokko heiluttaa Tähteä Satamosaaren sisääntuloväylän suulla.

Tokihan siellä jäitä oli, kuten kuvista näette. Tähti kuitenkin puski parin suuntauksen jälkeen tiensä laituriin ja sain kaikessa rauhassa laittaa köydet pollareihin jäiden pitäessä sitä paikallaan. Tässä video siitä manööveristä. Kymmenen minuuttia annoin tämän jälkeen vielä potkurin pyöriä, jotta avattu reitti puhdistuisi jäistä, eikä se näin ollen umpeutuisi eilisestä kiristyneen pakkasen vaikutuksesta tulevan yön aikana aivan niin helposti. Siinä samalla otin vähän hiukopalaa ja kaivoin pistosahan ja kulmahiomakoneen esille, tarkoituksena aloittaa lupauksistani huolimatta styyrpuurin vanhan törmäyslistan poistourakka jo ennen kevään tuloa. Jonkin verran sainkin asiaa edistettyä, ennen kuin invertteri alkoi kiukkuilemaan huviakkujen alhaisen jännitteen vuoksi. Yön jäljiltä se ei Peräsaaressa ollut kuin vaivaiset 11,3 volttia. Ajomatkan aikana jännite luonnollisesti nousi, mutta rälläkän aiheuttaman kuormituksen johdosta eivät akut pystyneet silti tarjoamaan tarvittavaa jännitettä pahimpiin piikkeihin. Tästä harmistuneena laitoinkin muutaman yrityksen jälkeen pillit takaisin pussiin ja lähdin etsimään rannasta klapeja. Kotoa tuomani uudet saunapuut kun olivat epähuomiossa unohtuneet Niskalammille. Saaren puuvarannot olivat kuitenkin poltettu loppuun vihon viimeistä kalikkaa myöten. Ei puukatoksesta, ei tulipaikalta eikä myöskään saunasta, löytynyt ainoatakaan poltettavaksi kelpaavaa pölkkyä, jolla olisin voinut jatkaa vähiin käynyttä puuvarastoani. No sekös laivuria harmitti!

Ei siinä sitten lopulta auttanut, kuin käynnistellä pimeäajossa mukavasti auttava - ilta oli siis tässä vaiheessa jo saapunut - karttaplotteri ja kaikki muukin tarvittava laitteisto uudelleen ja peruuttaa Tähti ulos satamapaikaltaan. Eihän sitä nyt ilman saunaa saareen jäätäisi! Vaikka hampaita asian takia hiukan kiristelinkin, niin seuraavana Niskalammin kotilaiturissa vietettynä yönä kiittelin lopulta tätä ratkaisuani, sillä neljän aikaan alkoi konehuoneen palohälytin huutamaan kamiinan tuprauttaman savun takia. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että polttoainetta oli jostakin syystä päässyt liian paljon palomaljaan ja liekit löivät komeasti pitkälle piippuun asti. Siitä huolimatta kiertoveden lämpötila oli vain vaivaiset 30°C, kun sen pitäisi näissä olosuhteissa olla 60-80°C. Tämän johdosta napsautin kamiinan pois päältä ja kytkin lämpöpuhaltimen rannasta kaapelia pitkin tulevaan verkkovirtaan ja jatkoin keskeytyneitä uniani aina aamuun asti.

Äkämystyneen kamiinan piipustaan heittämää nokea takakannella.

Minulla ei ole ollut tarkkaa tietoa merivesipumpun rakenteesta. Pumppu on myös ajaessa tihkuttanut vettä jo pari vuotta. Tästä syystä aukaisin sen tiivistystä varten vielä ennen kotiinlähtöä.

Sen verran paneuduin muutamien muiden hommien lisäksi myös lämmitysongelmaan vielä aamulla, että kurkkasin taskulampulla kamiinan sisälle. Siellä näyttikin vahvasti siltä, että palomaljan päällä olevat vesikierron putket ja piippu ovat nokeentuneet niin pahasti, että ilman koko komeuden avaamista ja täydellistä nuohousta ei lämmittämistä kannattaisi enää yrittää. Sikäli ongelma tuli oikeaan aikaan, että olin jo illalla päättänyt laittaa lopullisesti Tähtivarustamon oven säppiin kaudelta 2017. Kolmannen kerran "tälle syksylle" laittelinkin tämän jälkeen aluksen talvikuntoon ja lähdin ajelemaan tyytyväisenä kohti kotia ja laivurin talvilomaa.

Jäät tulivat Niskalammille yön aikana.

Blogin jatkosta vielä sen verran tähän loppuun, että olen päättänyt Teidän lukijoiden antaman palautteen johdosta jatkaa kirjoittelua vielä ensi syksyyn asti, jolloin tätä tarinointia on jatkunut yhteensä jo viisi veneilykautta. Painotan vielä sitä, että vaikka toki näen Tähtilaiva-blogin vierailijalaskurin käyvän tasaisen varmasti noin sadan lukijan päivävauhtia ja huomaan näiden tarinoiden selvästi kiinnostavan ihmisiä, niin nimenomaan Teidän jatkamaan kannustavilla palautteilla oli suuri vaikutus tähän päätökseen. Joten kiitos niistä ja siitä, että olette jaksaneet pysyä kanavalla. Toivottavasti pysytte jatkossakin!