Tähti-laiva seilaa reitillä Tallinn-Naissaar-Porkkala-Helsinki

Paluumatkalla Tallinnaan sain katsella hiukan suurempia peräaaltoja.

Parin päivän jälkeen palattuani takaisin vahvuuteen jatkoimme taas seilaustamme. Olin jo pari vuotta sitten lukenut Tallinnan edustan Naissaaresta ja sen Venäjänvallan aikaisista salaisista merimiinavarastoista, joten täälläpäin liikkuessamme pysähdys siellä olisi melkein pakollinen. Kyseinen saari on myös ollut osa Pietari Suuren merilinnoitusta ja se liittyy myös olennaisena osana Suomen sotahistoriaan. Siellä on nimitäin vuosina 1942-44 pitänyt majaansa 44. Radio-ja ilmavalvontakomppaniamme. Suomenlahden yli, Suomen ja Viron välille Toisen maailmansodan aikana laskettu sukellusveneverkko sekä siihen liittyvät miinoitteet kuuluvat myös saaren historiaan.

Tankkaus ennen lähtöä Piritassa hintaan 1,07 €/litra.

Sotalaivojen käyttöön tehty tukeva aallonmurtaja sekä nykyään sen kylkeen huviveneitä varten rakennetut pistolaiturit ottivat meidät Naissaaren satamaan ajaessamme avosylin vastaan. Aallonmurtajalla jonkin yhteysaluksen lähtöpuuhissa auttamassa ollut ystävällinen satamakapteeni neuvoi meille heti meidät huomattuaan oikeastaan saaren parhaan laituripaikan. Saimme nimittäin kiinnittää Tähden kyljen suoraan satama-altaan muodostavaan aallonmurtajaan emmekä joutuneet tunkemaan itseämme aisapaikkoihin.

Heti satamamaksun 27€/yö hoidettuani riensimme koko porukalla aallonmurtajan suojaamalle upealle hiekkarannalle. Illanpäälle oli suunniteltu tehtäväksi myös muutaman kilometrin mittainen "pyhiinvaellus" saaren keskellä sijaitseville miinavarastoille, mutta rannalla kaikki sujui niin leppoisasti ettemme jaksaneet vaivata asialla päätämme sillä erää sen enempää.

Naissaaren sataman hieno hiekkaranta.

Naissaar by night.

Heti seuraavana aamuna vierailu otettiin kuitenkin ohjelmaan. Aallonmurtajalta lähtevät pienoisrautatiet ja satamatoimistosta saatu kartta johdattelivat kulkijan helposti miinavarastoille. Menomatkalla törmättiin johonkin miinojen kokoonpanorakennukseen tai vastaavaan ja paluumatkalla kierrettiin myös miinatehtaaksi nimetyn aavemaisen rakennuksen kautta. 

Radan varressa oleva pienempi tehdasrakennus.

Miinavarastoja.

Vaikka päätimme viettää vielä toisenkin yön Naissaaressa jäi pohjoiskärjen majakka, etelän Männiku küla ja moni muukin kohde vielä katsastamatta. Hellepäivänä hiekkateillä ja poluilla kävely alkoi nimittäin tuntua vajaan kolmetuntisen miinavarikkovierailun jälkeen riittävän ja päätimme sen johdosta ottaa kaiken mahdollisen ilon irti edelleenkin lähes tyhjästä hiekkarannasta.

Lämpötila kohosi varjossa 24 asteeseen ja leppoisa noin 5 metriä sekunnissa puhallellut lounaistuuli oikein houkutteli uimaan. Jopa vain pakon edessä veteen menevä laivakoiramme käytettiin meressä kuumuuden lievittämiseksi. Vielä illallakin hitaat laineet löivät saaren rantaan muistuttaen äänellään trooppisten saarten tunnelmasta.

Miinatehdas.

Jotakin remonttia?

Seuraavana aamuna laitoin taas kellon herättämään ajoissa, jotta pääsisimme liikkeelle heti kahdeksan jälkeen. Sataman langattoman verkon ansiosta olimme saaneet koko vierailumme ajan ajantasaista tietoa säästä ja sekin oli osaltaan vaikuttanut päätökseemme viipyä yhtä yötä pidempään Naissaaressa. Kello 0805 liikkeelle lähtiessämme ilma näyttikin täydelliseltä täksi päiväksi siirrettyyn Suomenlahden ylitykseen. Tuuli oli korkeintaan 2 m/s ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Merellä oleva utu oli oikeastaan ainoa huolenaiheemme, kunnes vain puolituntia rannasta lähdön jälkeen minulle tuli yht'äkkiä sellainen olo, että nyt olisi käytävä konehuoneessa tarkistamassa kaiken olevan kunnossa.

Levää Suomenlahdella.

Portaat alas sillalta ja moottorihuoneen ovi auki. Näky siellä oli kyllä rehellisesti sanottuna yllättävä. Heti pumpun jälkeen oleva koneen merivesiputki oli nimittäin päässyt irti ja koko lattia lainehti vedessä. Mietin ehkä sekunnin paikoillani kuinka toimin ennen kuin ryntäsin takaisin sillalle, löysäsin kiertokset ja vedin vaihteen vapaalle. Sitten juoksin takaisin alakertaan ja sammutin Wickströmin. 

Lattia vesiputken irtoamisen jälkeen. Vedenpinta pilssissä
nousi ehkä kolme tai neljä senttimetriä.

Jäähdytysvettä merestä lämmönvaihtimeen pumppaava vesipumppu on merenpinnan alapuolella, joten veden tulo ei sammuttamisesta huolimatta lakannut kokonaan vaikka hidastuikin tietenkin kovasti. Työnsin kuitenkin putken pään samantien takaisin paikoilleen ja kurkotin toisella kädellä letkunkiristimeen sopivan avaimen konehuoneen seinältä. Klemmaria kiristäessä yritin samalla tutkailla oliko letkussa jokin repeämä tai vastaava, joka irtoamisen olisi voinut aiheuttaa. En kuitenkaan huomannut mitään ja kiristinkin vaikutti toimivan moitteetta. En myöskään muista aiemminkaan nähneeni minkäänlaista kosteutta tämän putken seutuvilla, joten mitään ongelmasta etukäteen vihjaavaa ei ainakaan minun mieleeni tullut.

Korjattuani asian ja lähdettyämme jo jatkamaan keskeytynyttä matkaamme mieleeni muistui, että pari vuotta sitten olen tämän putken käyttänyt irti tehdessäni ensimmäistä kertaa koneen talviteloille laittoa. Tarkastin silloin siitä, että jäänestoaineena käyttämäni jäähdytysneste oli varmasti mennyt moottorille asti. Olisiko se jo silloin tullut laitettua huonosti kiinni?

Pumpun putkikoko on myös jostakin syystä pienempi kuin letkun vahvuus. Tämän takia väliin on laitettu pätkä muuta letkua, joka luonnollisesti joustaa ja on voinut myös aiheutta varsinaisen vesiletkun irtoamisen. Pumpun moottorin kylkeen kiinniitävä pidike tulee myös todella lähelle letkua, joten sekin on varmasti osaltaan voinut vaikuttaa huonoon kiinnitykseen ja letkun irti lähtemiseen. Mietin myös sitä, että voisiko esimerkiksi jäähdytysjärjestelmään mennyt levä aiheuttaa tukoksen, joka pullauttaisi letkun poissa paikoiltaan? Monia kysymyksiä, joihin tuskin koskaan löytyy vedenpitävää vastausta.

Joka tapauksessa loppu hyvin kaikki hyvin. Letku saatiin parissa minuutissa takaisin kiinni, edes koneen lämmöt eivät ehtineet nousta ja mikä parasta, juttu sattui parhaimmalla mahdollisella säällä ja ruuhkattomalla vesialueella Naissaaren itäpuolella.

Tämän jälkeen kaikki menikin sitten ongelmitta. Ajoimme Suomenlahden itäänpäin vievän liikenteenjakokaistan reunaan noin 700 rpm kierroksilla ja vajaan seitsemän solmun vauhdilla. Pari lännestä tullutta rahtilaivaa vaikutti kuitenkin lähestyvän paapuurista sen verran vauhdilla, joten seuraavaksi puoleksi tunniksi nostin kierrokset melkein 800 rpm:n lukemiin ja vauhdin 7,5-7,6 solmun kieppeille. Ymmärrettävistä syistä kävin tämän johdosta konehuoneessa tarkkailemassa vesiletkun kiinnipysymistä todella moneen otteeseen. Rahtilaivat saatiin tällä manööverilillä kuitenkin menemään turvallisen matkan päästä taitsemme. Vastavuoroisesti takakansi sai peiteekseen pakoputkesta tärinän vuoksi irronneen nokikerroksen.

Pakoputken sisältä lentänyttä nokea.

Tässä video, jota voisi tituleerata vaikka ostikolla Tähti-laiva Suomenlahdella.

Ollessamme reilun kolmen tunnin ajelun päätteeksi jo lähellä Porkkalanniemen kärkeä, pieneni jo jonkin aikaa huonontunut näkyvyys lopulta vain muutamaan kymmeneen metriin. Osa miehistöstä meni tällöin keulatäkille kuuntelemaan ja katselemaan muita veneitä. Yksi äänimerkkejä antamaton purjevene kohdattiin Rönnskärin (3,5h Naissaaresta) majakan seutuvilla, mutta muuten matka jatkui samaa kyytiä sumun pikkuhiljaa helpottaessa aina Porkkala Marinin (4h Naissaaresta) laituriin.

Juomaveden ja ruoan hankinta oli syynä tähän pysähdykseen. Pakko on sanoa, että väkisinkin sitä tuli hitusen miettineeksi Suomen hintatasoa. Yksi, onneksi hyvänmakuinen, pizza maksoi nimittäin sataman kahvilassa hurjat 13 euroa, kun muutama kymmenen kilometriä etelämpänä Virossa sillä rahalla olisi saanut kolme pizzaa.. Tämähän ei tietenkään ole yrittäjän vika. Kaikki ymmärtää sen, että parin kuukauden kesäsesongin aikana tehdään varmasti leijonanosa firman tuloksesta.

Sumua Porkkalanniemen eteläpuolella.

Rönnskärin pohjoispuolella sumu hälveni kokonaan. 

Porkkala Marin.

Parituntinen vierähti laiturissa ennen kuin jatkoimme jälleen matkaamme. Tarkoitus oli ajaa yöksi vuosien takaa tuttuun Stora Mickelskärin Bylandetiin, mutta siellä kaikki peräpoijupaikat olivat jo varattuja. Jatkoimmekin saaren ohitettuamme vielä hitusen matkaa päätyen lopulta ankkuriin pieneen kapeikkoon Rönnbusken nimeä kantavan saaren pohjoispuolelle. Erittäin lämmin 23 asteinen ja lähes tuuleton ilta houkutteli koko Tähden miehistön saaren rantakallioille loikoilemaan. Ihmettelimme aikamme kuluksi rannalta löytyneitä erilaisia kiviä, eläinten luita, meren hiomia lasinsirpaleita ja jopa jonkun posliiniastian sirpaletta. Eväitä mutusteltiin myös ja ilta kuluikin kuin siivillä.

Rönnbusken.

Pakko on tapakasvatuksen nimissä kirjoittaa tähän väliin pieni nootti, nimittäin.. Sellainen kummallinen huomio on Suomen puolelle palattuamme tullut Tähti-laivueen nuorimmaisten toimesta havaituksi. Yleensähän ihmiset ovat ystävällisessä mielessä todella kiinnostuneita vanhasta aluksestamme ja sillä veneilystä. Kuitenkin jostakin syystä täällä Helsingin ja sen länsipuolisilla vesillä liikkuessa erilaiset ja useat Tähdestä laitureilla sanotut negatiivissävytteiset kommentit ovat löytäneet jotakin kummallista reittiä jungmanniemme korviin. On kuulema kuultu esimerkiksi moottorin käyntiääntä kuulematta "onhan tuo ihan hieno laiva, mutta pitää varmasti aivan kauheaa ääntä". Myös "ei tänne noin isolla veneellä pitäisi edes tulla" ja varattu isoille veneille -kyltin luona on lausuttu fiksuna "tämä laituripaikka on myös pienille veneille" yms yms.. Ja mikä harmillisinta vielä tietäen, että nuoriso kuuluu nimenomaan Tähden miehistöön.

Te jotka ne olette lausuneet voisitte mielestäni pitää mielipiteenne tyystin omana tietonanne. Ne ovat ilman muuta sallittuja ajatuksia, mutta miehistömme kuullen en toivoisi niitä Teidän sanovan. No mutta se siitä..

Seuraavana aamuna matka jatkui - viitaten edelliseen - varsin ahtaaseen Suomenlinnan vierassatamaan. Yritin etukäteen useampaan kertaan soittaa satamakapteenille, joka ei kuitenkaan puheluihini vastannut. Soitettuani tämän jälkeen kahvilaan sain kuitenkin kuulla, että kyllä täällä yleensä tilaa on, jos jaksaa hetken paikalla vartoa. Kysyessäni vielä erikseen mahdollisuudesta säilyttää Tähteä satamassa useamman vuorokauden ei sekään kuulostanut mahdottomalta.

Näihin "lupauksiin luottaen" ajelimme kauniin Suvisaariston vieritse kulkevaa rannikkoreittiä pitkin Länsisataman ja Pihlajasaaren välitse Suomenlinnaan. Koskaan aiemmin en ole veneellä kyseisessä Varvilahden satamassa käynyt, joten varotoimenpiteeksi tein päätöksen ajaa Tähden ensin sen kaikkien aikojen ensimmäisen kotisataman laituriin. No myönnän kyllä, että olin jo etukäteen suunnitellut tekeväni näin, vaikka laiturit kuuluvatkin sotilasalueeseen. Pakkohan Pervyj:n olisi päästä verestämään muistojaan sadan vuoden takaa. Viereisessä laiturissa majailevat merivartioston aluksien miehistöt eivät tälle manööverille korvaansa lotkauttaneet. Sainkin ilokseni näpsäistyä Tähdestä kuvan tässä historiallisessa laiturissa samalla, kun ajoin kumiveneellä vierassatamaan kysyäkseni laituripaikkaa satamakapteenilta.

Vihdoinkin kotisatamassa. Tähden (Pervyj) ensiesiintyminen täällä tapahtui keväällä 1914.

Kiinnittäessäni kumivenettä näin vierasvenelaiturin pään, eli koko sataman parhaan paikan, vapautuvan kuin tilauksesta. Tottakai siihen oli heti parkeeraamassa muuan moottorivene, mutta juoksin samantien itse paikalle kysymään hattu kourassa olisiko heidän mitenkään mahdollista ajaa puolta Tähteä lyhyempi veneensä jonnekin toisaalle. Pohjustin vielä tilannetta lupautumalla auttamaan paikan etsinnässä, kerroin myös tarvitsevamme paikkaa useammaksi päiväksi, kun kuulin heidän olevan täällä vain pari tuntia. Lupasinpa höveliyttäni vielä pullakahvitkin mukavan oloiselle ja ilmeisen lapsirikkaalle pariskunnalle. Veneen kippari ilmoittikin ilokseni heidän voivan aivan hyvin parkeerata jonnekin muualle.

Suomenlinnan vierassatama, Varvilahti.

Laiturin päätypaikka. Pitkää päätyyn kuten sanotaan..

Palasin tämän jälkeen pikaisesti takaisin Tähdelle ja siirsin sen saamallemme paikalle. Laituriin kiinnittymisessä riitti apujoukkoa ja muutamat uteliaat kyselivät köysiä kiinnittäessäni aluksen historiasta. Hoidettuani nämä velvollisuudet kuntoon riensin satamatoimistona toimivaan ravintolaan etsimään satamakapteenia. Hän sattuikin juuri sopivasti tulemaan paikalle. Kerroin tarvitsevamme laituripaikkaa neljäksi vuorokaudeksi ja selvitin hänelle meidän myös jo saaneen hyvän ja tarpeeksi pitkän paikan laiturin päädystä. Kaikki vaikuttikin näin ollen olevan oivallisesti kunnes hän kysyi Tähden painoa. Vastaukseni reilut parikyt tonnia aiheutti nimittäin hiukan otsan rypistyksiä ja kuulin, että se ylittää laiturin virallisen painorajan. Tämä asia onneksi järjestyi hänen esimiehelleen ottamalla puhelulla. Sovimme myös, että lisään vielä muutamia harusköysiä pitämään Tähteä aloillaan Kustaanmiekassa kulkevien suurempien alusten aiheuttamia virtauksia vastaan.

Näin ollen Tähti oli kotiutunut onnellisesti Varvilahteen. Meidän pakkaillessa tavaroita kotiinlähtöä silmälläpitäen muistui mieleeni lupaamani pullakahvit. Etsinkin meille tilaa antaneen veneen kipparin käsiini laiturilta ja kävin toistamassa tarjoukseni. Hiukan emmittyään hän kakisti ulos uuden toiveen helteiseen kesäpäivään paremmin sopivista kuohuviineistä. No lupauksethan on tapana pitää, joten marssin ravintolaan ja ostin kuoharit sekä heidän että meidän aikuismiehistölle. Eipähän ainakaan annoskateus pääsisi vaivaamaan..

Ilmailuvoimien lentokonetehdas.

Tämän kyltin olen esitellyt Teille muistaakseni aiemminkin, mutta menköön vielä uudelleen. Minulle kerrotun mukaan Tähden arpeettina nimittäin oli 1920-luvulla lentokoneenmoottoreiden kuljettaminen Santahaminasta Suomenlinnaan.

Näkymä Suomenlinnan telakalle.

Suomenlinnan Varvilahden vierassatamasta kerrottakoon vielä seuraavaa. Yöstä ilman sähköä perittävä hinta siellä on 23€. Ymmärtänette seuraavan esimerkkitapauksen valossa miksi historiallisten näkökohtien lisäksi myös hinta vaikutti huomattavasti paikan valintaan. Kysyin nimittäin alustavasti paikkaa myös Katajanokan vierassatamasta, jossa kylkipaikkaa 49 jalkaiseksi otaksutulle Tähdelle tarjottiin huimalla 76:lla eurolla. Lohdutusta asiaan ei tuonut edes tieto siitä, että hintaan kuuluivat aamukahvit ja kroisantit kahdelle.

Eriskummallisen näköinen Wind Surf kuvattuna Suomenlinnan lautan kannelta.

Onneksi rannassa oli yksi kaunotarkin.

Tähti-laivalla Tallinnaan

Yli viikon kestäneen makaamisen jälkeen jatkoimme vihdoinkin matkaa Loviisan Tullisillan laiturista. Ensimmäinen siirtymä ei tosin ollut kovin pitkä sillä olimme vihdoinkin saaneet sovittua treffit merenpuolella purjehtivan tuttavapariskuntamme kanssa läheisen Svartholman linnoituksen laituriin. Vuosia sitä olikin suunniteltu, mutta tosiaan vasta nyt saimme molempien venekuntien aikataulut soviteltua kohdilleen. Iltaa vietettiin laituriin kiinnittymisen jälkeen rannalla tulipaikalla grillaillen ja tietenkin Tähdellä saunoen. Hauskaa tietenkin oli ja kello taisi lähennellä jo aamuviittä kömpiessämme vihdoinkin yöpuulle kukin tahoillemme.

Seuraavana aamupäivänä lähdimme sitten oikeasti matkaan. Varovainen suunnitelma oli, että ajaisimme samaa kyytiä suoraan Viron puolelle, mutta huomattuamme, että kaikkien miehistön jäsenten passit olivat kotona, tyssäsi se aie heti alkuunsa. Varasuunnitelma laadittiin kuitenkin samantien ja niinpä ajoimme Porvoon länsipuolelle Kalkkirannan kioskin laituriin odottelemaan pelastusoperaatioon pakotetun sukulaismiehen saapumista. Hän oli nimittäin lupautunut ystävällisesti tuomaan kotoamme sinne unohtuneet passit, jotta pääsisimme jatkamaan matkaamme.

Sumuinen kuva Svartholma-Kalkkiranta siirtymällämme ohittamastamme purjeveneestä. Se seikkaili vartin verran edessämme väylän laidalta toiselle ennen kuin Herra Wickström hoiti tilanteen kiihdyttämällä vauhtimme kahdeksaan solmuun.

Kalkkiranta.

Tähti piti siirtää Kalkkirannan pysähdyksen aikana toiselle puolelle laituria paikalle ilmaantuneen huoltolautan takia.

Matkustusasiakirjat saatuamme purjehdimme vielä ennen iltaa vuosien takaa tutun Pirttisaaren rantaan. Ja aivan kuten olin odottanutkin, kaikki laituripaikat olivat siellä jo täynnä. Pyörähdimme ympäri niillä sijoillamme ja palasimme ankkuriin tuloväylän eteläpuoliselle matalikolle, jonne oli meitä ennen parkeerannut jo yksi purjevene.

Pirttisaaren ankkuripaikka. 

Täysikuu Pirttisaaressa.

Yö siellä meni pystyn kokkamme peltejä hakkaavan ankkuriketjun kolinaa kuunnelleen. Hentoinen 3 m/s tuuli kun sattui juuri sopivasti heiluttelemaan Tähteä, jotta se ei pysynyt paikoillaan eikä toisaalta kuitenkaan jaksanut kiristää ankkuritouvia kireälle. Hermostuin tähän ryminään lopulta puoli kuuden aikoihin, kun en millään saanut enää uudelleen unenpäästä kiinni. Puoltatuntia myöhemmin olinkin jo käyttänyt laivakoiran tarpeillaan rannassa ja istuimme hänen kanssaan kahdestaan aamupalalla. Kello 06.25 laitoin sitten koneen käyntiin ja suuntasin suorinta tietä kohti Viroa.

Kompassisuunta kohti Pranglia.

Keikkuu kiikkuu..

Säätiedotus oli luvannut tälle päivää heikkoa neljän-viiden metrin luoteistuulta ja ennuste näytti kerrankin pitävän paikkaansa. Hyvää seitsemän solmun vauhtia painelimmekin aina Suomenlahden keskivälin paikkeille ennen kuin aallokko kääntyi enemmän läntiseksi - jopa luoteiseksi. Suoraan kylkeen tulleet, mutta kuitenkin reilusti alle metrin korkuiset aallot heiluttivat Tähteä sen verran voimakkaksti, että päätin seuraavaksi ajaa reilun siivun kohti kaakkoa ja kääntää sitten kokan vastatuuleen, jottei Viipurin edustalla sattunut tavaroiden lentely pääsisi toistumaan. Tästä huolimatta keittiön ruokatarvikekaapin sisältö halusi kuitenkin hypätä lattialle jonkin isomman heilautuksen myötä. Kaapin ovien lukitukseen käytetyn hiusrenksun löysimme myöhemmin lattialta katkenneena.

Mahdollisimman nopean Suomenlahden ylityksen avuksi tein plotteriimme tuollaisen reittiviivan, jota emme aallokon takia kuitenkaan voineet noudattaa. Pinkki kertoo todellisen reittimme. Kuvan mittakaavan näette sen oikeasta alalaidasta.

Ainakin tunnin verran jatkui matka-aikamme tämän mutkittelin seurauksena. Perille ensimmäiseksi Viron puoleiseksi satamapaikaksi valittuun ja meille suositeltuun Prangliin pääsimme kuitenkin turvallisesti reilun kuuden tunnin ajelun päätteksi klo 13.00. Satama-altaaseen ajettuamme vaikutti se sen verran täydeltä, että katsoimme parhaimmaksi pyöräyttää Tähden ensialkuun pysäköintikieltomerkillä varustettuun yhteysvenelaituriin ja käydä kyselemässä satamakapteenin mielipidettä laituripaikasta. Sainkin hänen +372 5625 8053 (olisiko nimi ollut Mihkel) numeron yhteysaluksen miehistöltä ja varttitunnin päästä kaikki olikin jo kohdaltamme selvää. Saimme Tähdelle paikan vanhan puisen silakkatroolarin kyljestä, joka ei kuulema olisi liikkumassa minnekään ainakaan lähiaikoina.

Laiturilla törmäsimme yllättäen myös jo muutama viikko takaperin edellisellä Svartholman vierailullamme kohtaamaamme suomalaiseen purjevenemiehistöön. Aluksen ystävällisen kapteenin opastuksen avulla löysimme tiemme pian myös saaren pieneen kauppaan ja saimme muutenkin ohjeistusta Branglin systeemeistä. Iltapäivä menikin sitten ympäristöä katsellen ja esimerkiksi vanhaa autokantaa ihastellen. Elävää merihenkistä musiikkiakin kuultiin pienen juhlaseurueen saapuessa laivalla satamaan ja lähtiessä sen jälkeen kuorma-auton lavalla musikantit mukanaan jatkamaan iltaa jonnekin. Mitään sen enempää kerrottavaa rannan tapahtumista ei kuitenkaan oikeastaan ole.

Pranglin satamamakasiini.

Mainittakoon kuitenkin vielä, että pääasiassa suomalaisista koostuva asiakaskunnalta yhdestä yöstä ja sähköstä veloitettiin alukseen koosta tai laituriin kiinnitystavasta riippumatta 12€:n yöhinta. Satamassa on myös oma langaton verkko, joka auttoi ainakin meitä kovasti mm. sääennusteiden selvittelyssä. Sekin selvisi kysymällä, että laiturille tuleva vesi on juomakelpoista ja peräisin saaren omasta porakaivosta. Voin myös ilomielin todeta, että Prangliin kannattaa kyllä ehdottomasti tutustua täälläpäin liikkuessa, ja varsinkin rauhaisaa menneiden aikojen saaristulaistunnelmaa kaipaavalle se on erittäin suositeltava vierailukohde.

Paloauto uutuuttaan kiiltävän paloaseman pihamaalla. 

Kauppa.

Seuraavana aamuna pidimme tuulta (6-7 m/s pohjoisesta) satamassa aina iltapäivän puolelle saakka. Noin kello kolmentoista aikoihin laitoimme kuitenkin potkurin taas pyörimään tarkoituksena suunnata seuraavaksi Tallinnaan. Tässä vaiheessa tuulimittari näytti enää 3,8 m/s luoteesta. Alkuperäinen aikomuksemme mennä suoraan kaupungin keskustan Old City Marinaan muuttui myös aamupäivän aikana hiukan, sillä ajattelimme, että olisi mukavaa nähdä Tallinnaa muultakin kantilta kuin vain keskustasta. Kuultuamme myös etukäteen juoruja keskustan todennäköisesti hyvin ruuhkaisten laituripaikkojen jopa yli 50€:n yöhinnasta alkoi kaupungin koilispuolinen Piritan satama tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Pirita.

Niin ajoimmekin kolmetuntisen siirtymän päätteksi suoraan Piritaan, jossa kiinnitimme Tähden erään oikeanpuoleisen satama-altaan pistolaiturin päätyyn. Minä riensin tämän jälkeen satamakonttoriin kyselemään olisiko paikkojen valinnassa jotakin säännöstöä tai hintaeroa. Kun selvisi ettei ollut (hinta Tähden kokoiselta alukselta 32€/yö), siirryimme vielä toiselle puolelle T-mallisen aallonmurtajan suojaan Lili (joka on muuten myynnissä Nettiveneessä) nimisen aluksen kaveriksi. Sieltä näkyisivät hyvin Tallinnnanlahden vilkas laivaliikenne sekä kauniit auringonlaskut ja olisimme myös hyvin suojassa tuulilta.

Illanpäälle navigoimme itsemme vielä kauppaan ja kävimme tietenkin saunassa ja osa porukkaa jopa uimassa. Minun piti myös yöllä toisten mentyä nukkumaan aukaista jo toiseen kertaan epäkuntoon mennyt käyttövesipumppumme. Perän vesisäiliöömme tippuneet roskat nimittäin menevät veden mukana pumpun painekytkimeen aiheuttaen sen, että hanan ollessa kiinni pumppu hyrähtää hetkiseksi käyntiin aina kymmenen sekunnin välein. Puhdistuksen lisäksi tein tällä kertaa myös peliliikkeen irroittamalla wc:n oman erillisen vesipumpun edessä olevan suodattimen ja asentamalla sen käyttövesipumpulle. Vaikka wc:n pumpulle joku roska meriveden mukana menisikin ei siellä kuitenkaan ole herkkää painekytkintä, joten vikaherkkyys ainakin laski tämän tempun myötä.

Piritan luostari.

Seuraavana aamuna heräilimme kaikessa rauhassa. Siivosimme ja järjestelimme kesäkotiamme koko miehistöllä ennen kuin lähdimme katselemaan läheistä Piritan luostaria. Sen syntyvaiheet ajoittuvat jo 1400-luvun alkuun. Uimaranta käytiin myös tarkistamassa etukäteen pariksi seuraavaksi päiväksi luvattujen helteiden varalta. Tämän jälkeen elvyttiin hetki ennen kuin lähdettiin päivän varsinaiseen elämyskohteeseen. Se oli Lennusadamassa eli Lentosatamassa sijaitseva Viron merimuseo ja varsinkin siellä majaansa pitävät Sukellusvene Lembit ja Höyryjäänmurtaja Suur Töll.

Viron Toisen maailmansodan aikaisista kahdesta sukellusveneestä Kalevista ja Lembitistä ei ole jäljellä kuin jälkimmäinen. Ensimmäinen kun katosi 29. lokakuuta alkaneella partiomatkallaan jo vuonna 1941. Vuonna 1937 valmistunut Lembit sen sijaan on päässyt arvoiselleen paikalle museon sisätiloihin. Se hinattiin sinne vuonna 2011, jolloin se oli maailman vanhin edelleen vedessä ollut sukellusvene.

Hurjan kokoisen aluksen 59,5 x 7,5 m / 665 tn (pinnalla), 853 tn (sukelluksissa) siirtäminen näyttelyhalliin on varmasti ollut melkoinen urakka. Suomalaisessa sukellusvene Vesikossa vierailleena huomio todellakin kiinnittyy aluksen kokoon. Toisaalta kahdeksan torpeedon ja kahdenkymmenen merimiinan kuljettamiseen ei aivan pieni vene pystyisikään.

Miinakuilu alhaaltapäin kuvattuna.

Radio-ohjattavat vedessä olevat pienoimallilaivat ja monet muut kohteet koluttiin läpi vielä ennen kuin tajuttiin museon sulkemisajan olevan käsillä jo reilun tunnin päästä. Siitä johtuen riensimme seuraavaksi pikapikaa museon takapihalle tutkimaan todella masiivista Höyryjäänmurtaja Suur Tölliä. Pientä harmistusta oli tässä vaiheessa havaittavissa porukassamme, nimittäin aluksen katsastaminen on ollut miehistömme haaveena jo useamman vuoden ajan ja nyt siihen olisi käytettävissä vain rajallisesti aikaa..

Joka tapauksessa aloitimme kierroksen kansilta. Muun muassa keulakannen valtava - yllätys yllätys -sähkökäyttöinen!! ankkuripeli katsastettiin tarkkaan ennen kuin painuttiin kansien alle. Tummalla puulla kauniisti sisustettuja hyttejä ihasteltiin ja mieleen jäi eritoten konemestarien 1-4 eri kokoiset majat. Vaikkei muutkaan asuneet ahtaudessa, niin ensimmäisellä oli asumuksessaan peräti kaksi huonetta. Luonnollista on tietenkin, että kapteenin hytti oli vielä aivan oma lukunsa erillisine työ-, makuu- ja kylpyhuoneineen sekä vessoineen.

Vierailun huikeinta antia tarjosi kuitenkin laivan konehuone sekä sen kolme (kaksi perässä ja yksi keulassa) valtavaa trippelihöyrykonetta sekä kuusi höyrykattilaa. Vaikea on oikeastaan tarkemmin kuvailla tunnetta, kun pääsee henkilökohtaisesti tutustumaan vuonna 1914 Vulcan-Verken telakalla Stettinissä Saksassa rakennetun alunperin nimeä Tsar Mihail Feodorovitš kantaneen aluksen sisuskaluihin. Konehuoneessa liikkuessa olisi oikeastaan tehnyt mieli kuvata kaikki mahdollinen ja hipaista omin käsin jokaiseen nippeliin ja nappeliin. Aikaa tähän kaikkeen olisi luonnollisesti voinut käyttää tuntikaupalla.

Suur Töllillä on myös suomalaista historiaa, sillä maaliskuussa 1918 se kaapattiin Kapteeni Theodor Segersvenin sekä suomalaisten opiskelijoiden ja suojeluskuntalaisten toimesta jostakin Suomenlinnan-Harmajan majakan seutuvilta saksalaisten miehittämään Tallinnaan. Tuolloin nimellä Volynets Helsingissä liikkunut alus oli tullut saksalaisten ja venäläisten keskenään tekemän Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaisesti avustamaan venäläisiä aluksia pois jään saartamasta pääkaupungistamme. Tässä puhutaan siis juuri samasta ajankohdasta jolloin Tähtikin jäi Suomeen.

Kuukautta myöhemmin huhtikuun lopussa jäänmurtaja sai nimekseen Wäinämöinen ja pian sen jälkeen se siirrettiin Suomen merenkulkuhallituksen alaisuuteen. Monelaista sanaharkkaa virkamiesten ja lehdistön kesken käytiin ennen kuin vihdoinkin vuonna 1922 muidenkin laivapalautusten yhteydessä Wäinämöisen asia saatiin ratkeamaan ja alus palautettiin Viroon. Tässä vaiheessa se sai nimekseen Suur Töll Saarenmaan muinaisen jättiläisen mukaan.

Kun merimuseo oli koluttu läpi ainakin puolet miehistöstämme oli sitä mieltä, että tännekin olisi palattava vielä uudemman kerran. Ovien sulkeutuessa takanamme ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä etsimään illaksi muuta puuhaa. Sitä löytyikin puolituntisen kävelyn jälkeen, kun löysimme läheltä - nykyään ilmeisesti kovinkin trendikästä - Kalamajaa mukavan ravintolan, jossa nautittiin pieni iltapala ennen Tähdelle paluuta.

Seuraavana päivänä minulla olikin edessä työmatka Suomeen. Olimme nimittäin päättäneet jatkaa vielä muutaman päivän veneilyä Viron puolella, kun kerran täällä oltiin. Tästä johtuen ostin itselleni edestakaisen lauttakyydin Tallinnasta Helsinkiin ja takaisin mielestäni varsin kohtuullisella viidenkymmenen kahden euron hinnalla.

Muu miehistö puuhasi tämän jälkeen seuraavat pari päivää omia juttujaan kierrellen vanhassa kaupungissa, käyden ostoksilla sekä tietenkin Piritan vierassataman viereisellä upealla hiekkarannalla. Viimeksi mainittuun tarjottiinkin enemmän kuin hyvät puitteet, sillä kelit olivat suosineet meitä koko tähänastisen reissumme ajan ja näyttäisivät säätiedotusten mukaan suosivan jatkossakin. Rehellisesti sanottuna koin jopa helpotukseksi sen, että taivas oli välillä puolipilvinen. Lämpötila oli nimittäin silloinkin reilusti yli 20 astetta celsiusta. Siitä olin sen sijaan kateellinen, että miehistö sai jäädä tänne viettämään vapaa-aikaansa ja minun piti lähteä leivän hankintaan..