lauantai 6. kesäkuuta 2015

Sulkavan linnavuori

Jätimme Pullikaisen taakse juuri lähtöhetkellämme saareen saapuneen purjeveneilijän tiedoituksen kaikuessa vielä korvissamme. "Kohta tai viimeistään myöhemmin iltapäivällä nousisi myrsky!" olivat hänen viimeiset sanansa. Myrskystä en tiedä, mutta päiväksi oli kyllä sääennusteessakin luvattu sadetta ja voimistuvaa etelänpuoleista tuulta. Keli ei kuitenkaan maallikkosääennustajan mukaan näyttänyt ollenkaan sellaiselta vaan pikemminkin luvassa olisi oivallista veneilykeliä. Noin 5 m/s puhaltanut tuuli pyöri lähtiessämme etelän ja lounaisen suunnassa ja aurinko paistoi lämpimästi lähes pilvettömältä taivaalta.



Vajaan tunnin ajettuamme keli olikin yllättäen otollinen jopa koneen sammuttamiselle ja lounastauolle keskellä Suuren Mäntysaaren kaakonpuoleista selkää. Kuvitteellisessa Kuinka virkistytät parisuhdettasi -opuksessa tämän kuvan ja tilanteen voisi nimetä vaikka otsikolla Unelmien lounas Saimaalla. Kuohuvat tosin vain puuttuivat kattauksesta turvallisuussyistä.

Homman kruunanneet ettonet kuuluivat kuitenkin menuun ja niiden jälkeen jatkoimmekin matkaa Kutveleen avokanavan ja Luukkolanvirran kautta kohti Puumalaa. Saapuessamme sinne meitä oli laiturilla vastassa nuori innokas huoltoaseman työntekijä, joka lupautui auliisti lurauttaamaan Tähden tankkeihin parisataa litraa menovettä. Miehistön häivyttyä tällä välin kauppa-asioille minä suoritin seuraavaksi yksin siirtoajon ensin septintyhjennyspaikalle ja sitten vielä ulos satama-altaasta satamaa suojaavan aallonmurtajan ulkopuolelle. Puumanlansalmen virran ja päivästä jo voimistuneen tuulen vaikutuksista aluksen liikkeisiin ei tarvinnut viime kesän tavoin olla aivan yhtä huolissaan, nimittäin syksyllä asentamani keulapotkuri tarjosi pyyteettömästi apuaan Tähteä yksin satamassa manööveeratessa.



Puumalan möljään kunnolla kiinnittäydyttyämme ja muonatäydennyksen sekä bunkrauksen hoidettuamme oli seuraavaksi aika huoltaa miehistö. Tähän operaatioon laivakoiran lenkitys ja läheltä löytyvä Salpalinjaan kuuluva konekiväärikorsu tarjosivat oivan kimmokkeen. Vuonna 1941 rakennettuun ja myöhemmin kunnostettuun korsuun voitte parhaiten tutustua perehtymällä seuraavaan aineistoon.



Puumala ei kuitenkaan kaikesta huolimatta tuntunut vielä päivämatkamme määränpäältä, joten herättelimme röyhkeästi Herra Wickströmin iltauniltaan ja lähdimme jatkamaan matkaa. Mikään päivä ei luonnollisesti myöskään ole paketissa ilman pientä remonttia ja niinpä vain muutaman minuutin ajettuamme ruorin edessä olevaan kojetauluun syttyi palamaan vihreä varoitusvalo.

Tähden edeltävältä omistajalta näiden merkkivalojen tarkoitusperiä vuosi sitten kysyessäni vastaus oli "ei harmainta aavistusta". Oletus tietenkin oli, että kyseessä olisivat latauksen, jäähdytyksen ja öljynpaineen merkkivalot. Syy valon syttymiseen selvisi kuitenkin lopulta varsin nopeasti huomattuani kierroslukumittarin olevan myös poissa pelistä ja tajuttuani hetkeä aiemmin rekisteröimäni 24V järjestelmän volttimittarin epätavallisen heilahtelun liittyvän myös jotenkin tähän tapaukseen. Laitettuani vaihteen vapaalle meninkin konehuoneeseen tutkimaan 24V moottorilaturin tilannetta ja arvoituksen ratkaisu lojuikin heti siinä jaloissani. Laturin hihna oli nimittäin mennyt poikki ja lennähtänyt lattialle.

Vaihdettuani kuukauden takaisen remontin yhteydessä 12V ja 24V laturien paikkoja keskenään eivät niiden kiinnityskorvakot ilmeisesti kuitenkaan sattuneet olemaan aivan samoissa kohdissa ja näin ollen hihna ei päässyt kulkemaan aivan suorassa. Vaikka heitto hihnapyörien kesken oli tuskin kolmea millimetriä suurempi niin se taisi kuitenkin noin lyhyelle hihnalle olla liikaa. On tietenkin myös mahdollista, että Motonetista hankkimani uusi hihna oli susi, mutta jotenkin epäilen kuitenkin suuresti tätä mahdollisuutta.



Pohdin hetken koneen sammuttamisen ja hihnan vaihtamisen mielekkyyttä tässä tilanteessa ja päätin olla ryhtymättä siihen. Vaikka tämän takia ilman latausta jääneiden starttiakkujen jännite näytti olevan 25 voltin luokkaa niin katsoin parhaimmaksi jatkaa ajoa määräsatamaan konetta turhaa sammuttelematta ja käynnistysvirtoja tuhlailematta. Siellä laiva laituriin kiinnitettynä olisi sitten mukavampi hoitaa asia kuntoon. Matkan ajaksi kytkin myös verkovirralla toimivan 24V-laturin latailemaan starttiakkuja, jotta seuraavalle käynnistykselle olisi varmasti tarvittava määrä paukkuja tarjolla. Tämä onnistui 12V järjestelmästä virran ottavan invertterin ja uuden todella tehokkaan Sterling-moottorilaturin ansiosta loistavasti.


Pitkän ajorupeaman ja loman alkuun kuuluvan kiusallisen romuskan myötä olin Linnavuorelle (satama 4460) iltayöstä saavuttuamme sen verran väsynyt ettei hihnaremontti tuntunut enää mielekkäältä. Näin ollen vetäydyinkin palasta haukattuani samantien koijaani. 


Seuraavana aamuna romuskalle kyytiä antaneen aamu-uinnin jälkeen palasin sitten taas asiaan. Vesi oli muuten kaikuluotaimen mukaan 12 asteista. Irroitettuani ja kohdistettuani uudelleen laturin moottoripukkiin kiinnittävän korvakon ja laitettuani laturin varahihnan kera takaisin paikoilleen olikin seuraavaksi aika tutustua tarkemmin satamapaikkanamme toimivaan 1100-luvulta peräisin olevaan muinaislinnaan. 


Linnavuori (Pisamalahti) jäi mieleeni jo vuosi takaperin ohitettuamme sen matkalla Sulkavalta Puumalaan. Saimmekin nyt tutustua tähän Enonveden pinnasta noin 55 metrin korkeuteen kohoavaan vuoreen edellisenä päivänä kohtaamamme purjeveneilijän ennustaman myräkän saattelemana. Kapteeninhatusta oli huipulla pidettävä kaksin käsin kiinni.




Vaikka Tähden laituripaikka oli pahinta tuulta rauhoittavan kallionlohkareen takana niin lopulta maston huipussa oleva tuulimittari alkoi sielläkin toistuvasti ylittämään 10 m/s lukemia.

Aikani tätä tuivertusta seurattuani aloin yhä enemmän huolestua laiturimme heppoisan oloisesta kiinnityksestä rantaan.

Usein laitureissa olevia ja sivuttaista tukevuutta lisääviä teräsketjulla toteutettuja haruksia ei nimittäin Linnavuoren laiturissa näyttänyt olevan. Tai jos olikin niin ne olivat niin syvällä veden alla etten onnistunut niitä havaitsemaan. Tästä johtuen vedinkin lopulta yhden pitkistä köysistämme rantapuuhun hoitamaan tätä virkaa ja ehkäisemään laiturin kiinnityksen mahdollista rikkoutumista.



Lämmityskamiinan piipunhatunkin jouduin kovan tuulen takia modifioimaan uudelleen. En muista edellisen veneemme H-mallisen piipunhatun juurikaan aiheuttaneen tuulen puhaltamista hormista sisään. Sen sijaan Tähden perinteinen lierihattumalli tekee sen kovemmalla tuulella varsin helposti ja savuhaittojen takia tällaisen suojan rakenteleminen tuulenpuolelle on ollut tehtävä aikaisemminkin muutamaan otteeseen.


Odottelimme niillä sijoillamme myräkän rauhoittumista pitkälle iltapäivään asti. Laivan puhdetöissä onneksi kyllä riittää hommattavaa tällaisten tilanteiden varalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti