maanantai 9. heinäkuuta 2018

Kohti Pielistä

Myönnettäköön tässä, että tämän kesän reissusuunnitelmiimme kuului vielä toukokuun alussa, siirtyminen Saimaan kanavaa pitkin meren puolelle ja piipahtaminen Tähdellä ainakin Turun saaristoon ja Ahvenanmaalle. Säiden salliessa ehkä jopa Tukholmaankin. Miehistömme kalentereita syynättyämme tulimme kuitenkin toisiin aatoksiin, sillä yhteisiä lomapäiviä ei ollutkaan tarjolla yhtä montaa, kuin alunperin oli ollut oletus. Niinpä palasimme jo useampana kesänä esillä olleisiin suunnitelmiin ja päätimme ottaa kesän aluksi Pielisen haltuun.

Moni kanssaveneilijä oli meille tästä jylhästä erämaajärvestä hyvinkin rikkain sanankääntein vuosien varrella tarinoinut ja olipa 67 kilometriä pitkä ja vuolaasti virtaava jokitaivalkin kaikkine siltoineen ja kanavineen tullut näissä pakinoissa moneen otteeseen mainituksi. Sen verran meilläkin oli asiasta kokemusta, että pyörähdimme itsekin ensimmäisenä Tähti-kesänämme alimman Kuurnan sulun alapuolella. Nyt oli kuitenkin tarkoitus käydä järvellä asti ja niinpä odotukset olivatkin korkealla pakkautuessamme koko miehistön voimin Joensuun Jokiaseman hellässä huomassa pari päivää levänneen laivamme sisuksiin.

Lähdön hetki ei kuitenkaan koittanut heti, vaan risteilimme Pyhäselällä tuttaviemme kanssa ensi alkuun pari tuntia ja nukuimme vielä yönkin Jokiaseman laiturissa. Vasta sitten kiitimme satamaa meille järjestetystä kylkikiinnityspaikasta ja muutenkin leppoisasta meiningistä. Laivaelämään kuuluvat manööverit, septin tyhjennys, vesisäiliön täyttö ja alapuolisesta kuvasta paljastuva pieni remonttihomma tehtiin myös aamupäivällä ennen liikkeellelähtöä. Koneen tunnit tässä vaiheessa 685h.

Ruuvipenkin päällä on Motonetista ensihätään hankittu lämmityksen kiertovesipumppu. Vanha alkoi nimittäin lakkoilla Pieliselle lähtöä edeltävällä viikolla. Harmikseni en vain kaupassa huomannut, että pumppu tarvitsee myös oman sähköliittimen..


Juovesi, Vinkeri, Satumaa ja ravintolalaiva Romeo Joensuun matkustajasatamassa.



Joensuun kanavaan oltiin yhteydessä VHF:llä. Sen paikallisella murteella mukavasti jutellut kanavamestari toivotti meidät samantien tervetulleeksi. Muutaman minuutin saattaisimme joutua odottelemaan rautatiesillan aukaisua, mutta muuten sekä sillat että kanava olisivat vapaasti käytettävissämme, vaikka niiden aukominen kaupungin elämää näin keskellä arkipäivää hiukan sotkeekin. Niinpä ohitimme Joensuun keskustan todella kivuttomasti ja jatkoimme jokea ylöspäin kohti Kuurnan kanavaa.

Kuurnan uusi kanava.
Kuurnan uuden kanavan ylös noustuamme poikkesimme Kuurnan vanhaan kanavakaivantoon vievälle kapealle ja voimakkaasti virtaavalle väylälle. Paikka paikoin vain juuri ja juuri Tähden levyisin välein laitetut reimarit ohjaavat sinne turvallisesti, vaikka kuulinkin vanhojen kivisten kiinnityspollarien olevan vieläkin paikoillaan veden alla väylän molemmin puolin.

Pielisjoen kanavoinnin yhteydessä jo vuonna 1876 rakennettu Kuurnan vanha kanava.
Parin solmun vauhtia vastaan puskenut virta ja navakka myötätuuli, sekä sen mukana tulleet useat rankat sadekuurot sävyttivät tätä ensimmäistä siirtymää, jonka lopuksi parkeerasimme Jakokosken museokanavan (690,5h) joen puolella sijaitsevaan laivalaituriin. Tähän päädyimme, kun varsinaisen museokanavan sisällä olevaan möljään en uskaltanut ilman minkäänlaista etukäteistietoa ajaa, eikä kiinnittyminen sen yläpuolisella suulla olleeseen heikon oloiseen ja matalaan laituriin kovan virtauksen takia oikein ottanut onnistuakseen.


Myöhemmin testatessamme SUP-lautailua täysin virrattomassa museokanavassa havaitsimme laiturin siellä olevan mitä sopivin yöpymiseen. Tähteä ei vain olisi saanut käännettyä niin kapeassa ja vähintään 200 metriä pitkässä uomassa ympäri, vaan se olisi peruutettava sieltä pois. Vaikutti siis mielenkiintoiselta haasteelta! Tuhannet kanavan yllä leijailleet hyttyset kuitenkin hyydyttivät pian paikanvaihtoajatukset ja niin jäimme yöksi virran puolelle.



Jakokosken museokanavan yläpuolinen uoma, jossa näkyy kauempana uusi laituri.

Aamun valjetessa lentävät "ystävämme" olivat onneksi suurelta osin kaikonneet ja niin pääsimme tutustumaan hienosti hoidettuun ja paljon mielenkiintoista katsottavaa sisältäneeseen kanavamiljööseen. Paikan suurin tähti oli luonnollisesti kuiville nostettu Pohjois-Karjalan Uittoyhdistyksen eli PKU:n vanha hinaaja Utra, johon pääsi tutustumaan myös kannelta käsin sinne vieviä portaita pitkin. Luukkuja raottelemalla ja akkunoista tirkistelemällä saimme ihailla sen 104 hevosvoimaista höyrykonetta ja perän kunnostettua miehistöhyttiä.





Muihinkin osastoihin olisi mieli tehnyt päästä, mutta kanavamuseo, eivätkä sen näyttelykohteet olleet harmillisesti ainakaan näin ennen juhannusta vielä auki. Museokanavan varrella sijainneessa näyttelyhallissa oli myös vanha kolmisylinterinen B&W Alpha -laivamoottori, josta sain napsaistua valokuvan ikkunan läpi, kiipeämällä hallin seinustalle kasattujen vanhojen kivisten kiinnityspollareiden päälle.

Ymmärrän, ettei huviveneilysesonki ole vielä käsillä, eikä vierailijoiden tällaisiin paikkoihin jättämä euromäärä millään riitä kattamaan työntekijän palkkakustannuksia koko kesän ajalle. Mutta rehellisesti sanottuna minua harmitti silti, ettei UtraanAsta-proomuun (pääsimme rikkinäisestä ovesta sisään, mutta valot eivät toimineet), Enso-Gutzeitin Lypsyniemen Konepajan vuonna 1917 valmistamaan siirrettävään höyrykoneeseen tai vaikkapa kanavavartijan taloon päässyt tarkemmin tutustumaan.









B&W Alpha.



Kanavateatterin katsomo on rakennettu vanhojen kapearaiteisen kiskojen päälle ja se on näin ollen siirrettävissä vaikkapa näytöksen puoliajalla toisien lavasteiden kohdalle.
Kun Jakokoski oli taputeltu lähdimme seuraavaksi hurjaan takaa-ajoon. Ollessamme starttaamassa Wickströmiä, nimittäin hurautti lappeenrantalainen Parkko-puskija ohitsemme tyhjän Sampo-proomunsa kanssa. Sen verran se sai etumatkaa, että tavoitimme sen vasta seuraavassa kanavassa eli Kaltimossa. En muistanutkaan, että puskija itse ei mahdu työnnettävänsä kanssa sulkuihin ainakaan täällä, joten pääsimme seuraamaan kaikkia irroitus- ja sulutusmanöövereitä oikein aitiopaikalta. Hienosti sujuivat hommat osaavalta kipparilta ja ammattitaitoiselta miehistöltä. Kippari komensi proomun mentyä omia menojaan myös meidät aluksensa kanssa samaan sulutukseen, joten tämä nousu mentiin yhteistuumin ylös.

Parkko ja Tähti Kaltimon kanavan alapuolisessa odotuslaiturissa.



Kun Pielisen pinnankorkeus oli saavutettu, jäi Parkko kiinnittämään proomua meidän jatkaessa matkaa ylävirtaan. Edes Kaltimoa seuraavan noin meripeninkulman mittaisen selän takalaidalle emme ehtineet, kun he vuorostaan aloittivat jahdin. Pidimme pintamme vielä Enon kirkonkylällä sijaitsevan Kaltimon kääntösillan ohi, aina Rahkeenvirran mutkiin asti, jolloin katsoin fiksuimmaksi päästää ammattiliikenteen edellemme.

Huippunopeudellamme kulkien ei näin olisi tarvinnut tehdä, mutta matka-ajokierroksilla (670-690 rpm) olimme Parkkoa auttamattomasti hitaampia. Normaalisti näillä lukemilla liikutaan seitsemää solmua, mutta nyt vauhti vaihteli virran mukaan 5,2-6,7 solmun välillä. Sitäpaitsi reitin tällä kohtaa olevat mutkat oli varmasti mukavampi proomun kanssa ajaa ilman edellä olevaa alusta. Ohituksen jälkeen lähdimme peesaamaan Parkkoa matkanopeudellamme ja se ei tuottanut minkäänlaisia hankaluuksia. Pian sen vauhti hiipui entisestäänkin, kun he alkoivat passailla tuloaan Pielisjoen ylimpien aukaistavien siltojen eli Uimasalmen läppäsiltojen luokse rautatieliikenteen takia. Niin teimme tietenkin mekin ja ajelimme yhtämatkaa vielä sinne saakka.




M/s Jermac.

Kun Uimaharju oli sivuutettu meni Parkko menojaan. Mekin jatkoimme leppoisaa puksutteluamme vesisateessa vielä useamman tunnin aina hiekkaiseen Pieneen-Korppiin (697,5h) asti. Kovaksi yön mittaan yltyvä länsi-luoteinen tuuli valikoi meille tämän satamapaikan. Erinomainen se olikin, sillä edes seuraavan päivän puuskissa yli 15 metriä sekunnissa puhaltanut myräkkä ei yltänyt saaren kaakkoon päin avautuvaan hiekkarantaiseen lahdukkaan.



Kolin kansallismaisemaa.

Täällä saimme saunoa, uida, suppailla ja ajella kumiveneellä kaikessa rauhassa ennen kuin iltapäivällä lähdimme eteenpäin. Kolmisen tuntia saimme sen jälkeen hyppiä aluksi pohjoisesta ja myöhemmin luoteesta käyneessä vasta-aallokossa Suurselällä. VHF:ltä kuullut Pohjois-Saimaan alueen varoitukset huviveneilijöille eivät olleet puppua, sillä pärskeet lensivät Tähden keulapakalle vähän väliä. Kohteemme Paalasmaa (700h) kuitenkin saavutettiin ja siellä pääsimme suojaisissa olosuhteissa kiinnittymään vanhaan laivalaituriin.



Rauhallinen, leirintäalueen läheisyydessä ollut satama tarjosi juuri sitä, mitä kaivattiin. Illan päälle hienoissa maisemissa tehty pieni kävelylenkki suuntatui pääsaaren itäpuoliseen Toiseensaareen menevälle sillalle. Sieltä palattuamme taidettiin katsoa jokin vaihtelavatasoisista Kummeli-elokuvista ennen kuin peitot vedettiin korviin ja jatkettin matkaa unten maille.

Lokakuun neljäntenä vuonna 1959 sattuneen veneonnettomuuden muistomerkki Paalasmaalla. Kahden aluksen törmäyksessä hukkui peräti 15 nuorta.

Aamulla kippari heräili omia aikojaan kello kuuden kieppeissä, keitteli kahveet ja laittoi rupellin taas ruplattamaan. Päivän matkakohteeksi oli nimittäin valittu Bomban uusi, vasta viime vuonna avattu kylpylä ja tietenkin sen viereinen vanha karjalalaistalo. Katsottavaa ja koettavaa tälle päivää siis riittäisi, joten paikalla oli mukava olla ajoissa. Pielisen visiitin jatkosta kuitenkin lisää seuraavassa kirjoitelmassa..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti