Illansuussa saavuimme Varistaipaleen satavuotiaalle
kanavalle Heinävedellä. Hieno ja hyvin hoidettu kanavamiljöö oli kerrassaan upean näköinen.
Soitin samantien kanavavahdille ja kysyin lupaa yöpyä
sääntöjen vastaisesti odotuslaiturissa. Toinen vene esti meitä kiinittymästä
toisella laidalla kanavaa sijaitsevaan, sitä varten tarkoitettuun laituriin.
Tähti olisi kyllä siihen ehkä juuri ja juuri mahtunut, mutta ahtaassa vajaat 15
metriä leveässä kanavassa en uskaltanut alkaa peruuttelemaan ja muuttamaan
laituria. Saimme luvan ja kuulimme samalla, että olisimme kesäkuun sadas vene,
jos suluttaisimme itsemme saman tien ylös. Päätös oli kuitenkin tehty ja
ajattelimme mieluummin olla heinäkuun ensimmäinen vene, kun aamulla mukavalle
kanavavahdille luvatusti, jatkaisimme matkaa heti kello yhdeksän.
Tuollainen jännittävä urakka olisi siis huomenna edessä.
Neljä sulkukammiota ja nousua 14,5 metriä. Saunoimme ja paistoimme lettuja,
jotta hommat sujuisivat aamulla mallikkaasti.
Tähdestä emme saaneet kaiken hässäkän keskellä otettua kuvaa
itse kanavassa, vaikka nousu kestikin melkein tunnin. Nimittäin ylöspäin
mentäessä pyörteet ja veden virtaus kammiosta toiseen ovat sen verran voimakkaita,
että kaikki huomio on kiinitettävä 22 tonnin paikallaan pitämiseen. Kaikki
menikin muuten kuin Strömsössä, mutta ajaessani ulos viimeisestä sulkukammiosta
haistoin jotakin outoa. Aivan kuin moottori tuoksuisi kuumemmalta kuin
tavallisesti. Samalla huomaisin moottorin lämpötilan nousseen jostakin syystä
huomattavasti normaalia korkeammaksi. Tuossa alla olevassa kuvassa lämpötila jo
hiukan laskeneena.
”Normaali” on arvattavastikin tuo keltainen merkki. Ajoin
Tähden suoraan kanavan yläpuoliseen laituriin ja sammutin koneen. Sitten
aivoriihi käyntiin, mistä moinen voi johtua. Syy selvisikin varsin pian
miehistön jäsenen ilmoittaessa, että jännittävän kanava-seikkailun jälkeisessä
pakollisessa wc:ssä käymisessäkin oli myös ollut ongelmia. Nimittäin pöntön
huuhteluveden seassa oli ollut harvinaisen paljon ilmaa. Siitä hoksasin,
että myös koneen jäähdytysjärjestelmän on täytynyt aivan samoin saada ilmaa kanavan voimakkaista pyörteistä ja jäähdytysveden kierto oli sen takia lakannut kesken kaiken.
Harmittavasti jäähdytysveden ulostulo tapahtuu paatin
vasemmalta puolelta ja kanavoinnin aikana taas oikeata kylkeä pidetään kanavan
laitaa vasten. Miehistö on siis väärällä laidalla huomatakseen vedentulon
loppumisen. Selvennyksenä vielä, että koko kanavassaoloajan kone pidetään yleensä käynnissä. Myöskään komentosillalla ei ole ketään tarkkailemassa mittareita
kuin siirryttäessä sulkukammiosta toiseen sillä koko miehistö tarvitaan
kannella. Tultaessa neljänteen eli viimeiseen sulkukammioon muistan kyllä
mittarit tarkastaneeni, mutta se ei tällä kertaa auttanut. Kaikissa suluissa
tästä eteenpäin onkin, yllätys yllätys, ollut lasten homma tarkkailla
lämpömittaria ja minä olen juossut välillä varmistamassa veden tulon laivan
vasemmasta kyljestä.
Luulen kuitenkin, että tästä”kin” selvittiin pelkällä
säikähdyksellä. Kokemusta ja tietämystä sen sijaan karttui taas rutkasti.
Lähdimme koneen jäähtymistä odotellessa käymään kanavanvartijan mainostamassa
todella mielenkiintoisessa kanavamuseossa ja sieltä palattuamme ilmasin
jäähdytysjärjestelmän ja tarkastin öljyt ja tietenkin käynnistettäessä myös
öljynpaineet. Kaikki vaikuttaa olevan ennallaan..
Tässäpä sitten kuvia museosta. Kannattaa mennä käymään jos
sielläpäin liikutte.
Ei ollut nykyaikaisia kaivinkoneita. Malliksi vielä vanhemmalla iällä yksityisomistuksessa ollut minikaivinkone.
Nippuja Varistaipaleen kanavassa vetivät naiset. Ei varmaan
tarvinnut illalla lähteä kahvakuulatreeneihin, kun päivän tuolla työskenteli.
Alla museosta löytyvä hieno pienoismalli ja tarina siitä
mitä kaikkea laivalle voikaan sattua.
Kai ne sattumukset sitten kuuluvat laivahommiin.
Ei ole jännityksetöntä päivää, eikä päivää jolloin ei voisi oppia jotakin
uutta, jos vesillä liikutaan. Turvallisessa kotisatamassa rautalaivalla
haasteena lienee ainoastaan ruostuminen, mutta muuten aina sattuu ja tapahtuu. Rohkaisevaa!