Rutola

Enso-Gutzeitin Rutolan ylivientilaitokseen, tai oikeammin sen jäännöksiin, tutustuminen on pyörinyt mielessäni jo vuoden päivät. Epäselvyys Saimaan vesistöstä vuosina 1890 - 1963 tukkeja Kymijoen veisistöön siirtäneen laitoksen, tai pitäisi varmaan sanoa laitoksien, tarkasta sijainnista ja tottakai myös sopivan ajankohdan löytyminen omasta kalenterista ovat vain hiukan viivästyttäneet ekskursiotani. Vaikka tarkat koordinaatit puuttuivatkin niin monessa yhteydessä olin ylivientilaitokseen kuitenkin törmännyt. Sisävesillä ja Saimaalla liikkuvien vanhojen laivojen historiaan tutustuttaessa tämä "törmäys" tuskin olisi edes ollut vältettävissä.

Tämä ja seuraava kartta löytyvät Tukkien matkassa kirjasta.

Alkusyksystä hankkimani Hilkka Mattilan kirjoittama Tukkien matkassa -kirja, joka kertoo Rutolan tapahtumien lisäksi koko Väliväylän uitoista, toimi kuitenkin lopullisena kimmokkeena tälle aikamatkalle. Voisi oikeastaan sanoa sen pakottaneen minut tälle reissulle! Mielenkiintoisia tarinoita koko väliväylän alueen historiasta ja erittäin mieleenpainuvia kuvauksia myös seudulla asuneista ihmisistä tässä teoksessa nimittäin riittää. Samaisen kirjoittajan Väliväylän aluksista (mm. Ola, Immola, Väinölä) kokoama Höyryjen matkassa -opus, johon aivan varmasti tulen vielä myöhemmin palaamaan, on myös erittäin suositeltava hankinta. Vähän sitä saattaa tosin joutua metsästelemään, sillä taisin onnistua saamaan erään painoksen viimeisistä kappaleista suoraan itse Kirjailijalta omaan kirjastooni.

Jo mainitut aikatauluhaasteet viivästyttivät laivakoiran ja minun kaksistaan tekemää lähtöä pääkaupunkiseudulta vielä viime metreillä siinä määrin, että saavuimme Niskalammille illan jo aikoja sitten hämärryttyä noin kello yhdeksän aikoihin. Vajaan tunnin mittaisen pakkausoperaation jälkeen olimme kuitenkin lopulta valmiit irroittamaan köytemme. Herra Wickströmin olin jo ennen tätä laittanut verrytelemään kylmässä 3 asteisessa syysilmassa kangistuneita jäseniään. Hän loikin konehuoneesta käsin verkkaisella jyskytyksellään ympäristöönsä omaa rauhoittavaa tunnelmaansa.

Yllä lähtökuva Satamosaaresta.

Pimeänavigointia vesisateessa ja noin 8 m/s puhaltaneessa kaakon puoleisessa tuulessa harjoittaen ajelimme kaikessa rauhassa Satamosaareen. Siellä kaarsin lännenpuoleiseen lahteen ja kiinnitin Tähden jo monilta reissuilta tuttuun laituriin. Pakolliset iltarituaalit, iltapalat, saunat sun muut suoritin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan niin, että kello kahden aikoihin pujahdin väsyneenä koijaani.

Yläpuolisesta kuvasta sen verran, että neljä muuta vesilläliikkujaa tapasin koko kaksipäiväisen reissuni aikana. Työssään olleet troolarit sekä kaksi uistelijaa. Ruuhkaa ei siis vesillä ollut.

Lauritsalan telakka.

Sen verran annoin itselleni armoa, että seuraavana aamuna vasta kello yhdeksäksi laitoin kellon herättämään aikomuksenani olla kuitenkin suht' ajoissa liikkeellä. Tälle päivää olisi nimittäin tarkoitus vielä valoisan aikaan ajaa reilu nelituntinen matka Lappeenrannan ja Taipalsaaren ohitse Rovonlahdelle. Sieltä kapea Telataipaleeksi kutsuttu (vanhan?) Mikkelintien alittava kanava johtaa Myllylampeen, josta puolestaan etsimäni ylivientilaitoksien jäänteet pitäisi löytyä.

Yllä kuva karttasivusta, jonka oikeassa ylälaidassa sijaitseen Satamosaari ja vasemmassa alalaidassa Lappeenranta, jonka pohjoispuolitse kulkevaa väylää pitkin navigoin kohti Rutolaa.

Tämä kaikki oli lopulta selvinnyt Tukkien matkassa -kirjan avustuksella. Kyseinen Myllylampi ei muuten enää näy Lappeenranta - Savonlinna järvialueen merikarttasarjassa (L), sillä pelipaikoille johtava 1,8 metrin väylä päättyy pieneen Rovonlahdessa, Lapatonniemen nokassa, sijaitsevaan venesatamaan (kts. yläpuolinen kartta).

Samaisen niemen länsipuoliseen ja Telataipaleeseen johtavaan lahteen ankkuroin Tähden noin kolmen metrin syvyiseen veteen. Onneksi huomasin ajaa reilusti ohi satamasta sillä kartan kertoman mukaan sen editse ja valitsemani ankkuripaikkan pohjoispuolitse kulkee järven pohjassa jokin putki tai kaapeli. 

Tämän jälkeen kaivelin kumiveneen perämoottorin, otsalampun ja kameran kiireisesti Tähden sisuksista, sillä aurinko laskisi jo parin tunnin päästä.

Aikaa ei siis ollut hukattavissa. Laivakoira kokkakoristeena ajoin kumiveneellä kanavan läpi Myllylammen puolelle ja sen eteläpäähän päästyäni näkyikin korkean kallion päällä komea Gutzeitin tähdellä varustettu muuntamo sekä siinä vierellä kolmanneksi ja viimeisimmäksi jäänyt vuonna 1935 valmistunut betonirakenteinen ylivientilaitos.

Seuraavassa lainaus Tukkien matkassa kirjasta: "Rakennuksen yläkertaan johti Myllylammesta kaksi vierekkäin olevaa noin 15 metriä pitkää tukkikuljetinta eli transporttia. Kuljettimille sopi rinnakkain useita tukkeja ja aluksi viikossa pystyttiin siirtämään 120 000 tukkia." Vertailun vuoksi ensimmäisen vuonna 1890 valmistuneen laitoksen kapasiteetti oli koko valmistumista seuranneena uittokautena ollut vain 109 000 tukkia. Tämän vuosia vieneen, mutta kuitenkin valtavan harppauksen voisikin otaksua johtuvan siitä, että Gutzeitin johtoportaan väki, esimerkiksi yhtiön teknillinen johtaja Julius Nielsen, pyrki koko ajan aktiivisesti parantamaan puunkuljetusprosessissa käytettävää kalustoa. Samainen Nielsen suunnitteli siis muun muassa ylivientilaitoksen tekniikan, toi Saimaalle Äänisellä ja Laatokalla venäläisten jo käyttämän nippu-uiton sekä kehitti vuonna 1894 ensimmäisen yliheittäjä-mallisen niputuslaitteen.

"Tukit nousivat konehuoneen yläkertaan, jossa niihin lyötiin yhtiön merkit. Seuraavaksi tukit menivät rautarullien päällä Kärenlampeen johtaviin 200 metrin mittaisiin kuljetusränneihin, joihin neljä sähkömoottoreiden pyörittämää keskipakoispumppua syötti vettä 10000 litraa minuutissa." Näistä kyseisistä pumpuista taidettiin kertoa myös, että niitä ei pysäytetty aina edes yön ajaksi vaan ne tuudittivat Rutolan yhteisön väen untenmaille päivän aherruksen päätteeksi.

Yläpuolisen kuvan alaosassa näkyy Toisen Maailmansodan aikaan kallioon louhittu Salpalinjan luola, jonka varomattomasti suoritetut louhintatyöt ilmeisesti vahingoittivat yläpuolista muuntamoa siinä määrin, että se oli rakennettava keväällä 1941 uudelleen.

Ylivientilaitoksen uumenissa vierailtuani kävelin vielä uittorännien lahoja tukipuita seuraillen Kymijoen vesistön puolella sijaitsevan Kärenlammen rantaan, jossa laskeva aurinko antoi minulle varmasti aivan liian yliromantisoidun kuvan koko Rutolan kannaksesta ja sen historiallisista tapahtumista. Tässä kuvasarja koko tästä retkestä.

Turha on varmaan alkaa ylivientilaitoksien ja ylipäätään väliväylän monisyistä historiaa tässä tarkemmin selvittämään, sillä löydätte varmasti itse samat faktat kuin minäkin. Jos bitti- ja kirjatiedon ohella halu kokea jotakin konkreettista alkaa tuntumaan tarpeelliselta, niin Rutolassa on helppo vierailla myös autolla, sillä kuten kuvista näkyy menee nykyinen Lappeenranta - Mikkeli -maantie melkein laitoksen päältä.

Lopulta oli aika lähteä paluumatkalle. Ajoin kumiveneen muitta mutkitta takaisin ankkuripaikallemme ja kiinnitin sen tavanomaisille sijoilleen Tähden ahteriin, vaikka etukäteen suunniteltuun matkaohjelmaan kuulunut tutustuminen Lapatonniemen itärannalla sijaitsevaan vanhaan sahan paikkaan oli vielä kokonaan suorittamatta. Myös Myllylammen eteläpäässä sijaitsevat Salpalinjan panssariesteet, pienen matkan päässä ilmeisesti vielä olevat Gutzeitin rakentama Rutolan koulu ja yhtiön työntekijöiden vanha asuirakennus sekä tietenkin Kärenlammen ja Jänköjärven yhdistävä ns. Pitkä ränni jäivät näin ollen kokonaan katsastamatta. Ilta alkoi kuitenkin hämärtymään todenteolla ja aikomuksenani oli ennen pimeyden laskeutumista päästä vielä turvallisesti pois Rovonlahdelta.

Sinne johtava ehkä parin meripeninkulman mittainen uoma oli kyllä jo tulomatkalla osoittautunut sen verran syväksi - vierailihan Rutolassa uittoaikona myös yhtiön suurimmat hinaajat - ettei huolta esimerkiksi pohjakosketuksista edes näin matalan veden aikaan pitäisi olla. Vedenpinta Saimaalla oli kesäisestä laskenut arviolta ehkä parikymmentä senttimetriä.

Sen sijaan Rovonlahden pohjoisosasta koilisen suuntaan menevä väylän osa kulki ajoittain varsin lähellä mökkejä täynnä olevaa kalliorantaa ja ainoat käytettävissä olevat linjamerkit olisivat täältä suunnasta tultaessa vielä kaiken lisäksi takapuolellamme. Ymmärtänette miksei se vaikuttanut mukavalta etukäteisasetelmalta mahdollista pimeäajoa ajatellen. Tilannetta ei myöskään ollenkaan helpottanut juuri ankkurinnostohetkellä alkanut lumisade.

Tukkien matkassa kirjasta löytyi muuten sellainen tieto, että Tähden sisaralus s/s Hovinsaari (ent. S8) on toiminut tukkien järjestelyhinaajana vuosina 1919 - 1955 nimenomaan tällä samaisella Rovonlahdella.

Kapeikosta, niin kuin koko reitistä, selvittiin kuitenkin kunnialla ja jo päivänvälossa menomatkalla kohdattu Kuivaketveleen saaren pohjoispuolinen silta tuli vastaan reilua tuntia myöhemmin. Hakuvalon valaisemassa ilta-asussaan silta näytti puolestaan tältä.

Pyörähdin mielenkiinnosta myös Lappeenrannan edustalla, mutta tästä manööveristä ei pimeyden takia kameraani tallentunut yhtään kelvollista kuvaa. Alapuolella yritys Kaukaan tehtaan kuvaamiseksi, joka sekään ei ole kovin tarkka. Kyseisestä tehtaasta tuli mieleen, että näinhän minä menomatkalla viidennenkin aluksen. Pieni järjestelyhinaaja nimittäin ajoi hetkisen edelläni tehtaan kohdilla ennen kuin näin sen yllätyksekseni suuntaavan suoraan kohti tukkipuomeja. Juuri puomien saumakohtaan ajamalla ja juurikaan vauhtia hidastamatta, se sai puomit painumaan alleen. Tämän jälkeen se jatkoi matkaansa puomiletkan sisäpuolella kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lumisade oli onneksi pitänyt taukoa matkan keskivaiheen ajan, mutta lähestyessäni Kanavansuun Perinnelaivatelakan rantaa alkoi tilanne näyttämään toisenlaiselta. Se ja septintyhjennys mielessäni kaarsinkin pois väylältä kohti telakkaa.

Olin jo menomatkalla telakan tapahtumia kiikaroidessa huomannut yllätyksekseni letkun olevan vielä paikoillaan septintyhjennyspisteellä ja oletin tietenkin sen näin ollen olevan toiminnassa. Laituriin kurvattuani totuus osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi ja septi jäi tyhjentämättä, vaikka se näin talven lähestyessä olisikin ollut enemmän kuin toivottavaa. Talvisäilytyksen ajaksi jäätymisvaaran saa myös eliminoitua vaikkapa tuulilasinpesunesteellä ja olinkin onneksi jo reissuun lähtiessä varautunut tähän vaihtoehtoon.

Hetkisen siinä laiturissa jatkoa aprikoituani ja keliä sekä pimeyttä tuumittuani, päätin jäädä yöksi niille sijoilleni. Tuskin kukaan muukaan ilta- ja yöaikaan kyseistä laiturinpäätyä tarvitsisi. Iltaohjelmaa ei tarvinnut kauaa suunnitella. Ankkuriolut käteen, sauna lämpiämään ja koneen öljytikkuja tutkimaan. Myös huomisen aikatauluja laskeskelin, sillä mukavan lounaskutsun tutulta Laivurilta saatuani olin luvannut olla Niskalammilla jo aamupäivällä.



Vaikka tuuli tuiversi ja lunta satoi, niin oikein makeasti nukutti melkein kahdeksan tuntisen ajopäivän päätteeksi.

Kellon lyötyä seuraavana aamuna seitsemän, söin aamupalan ja keitin pannullisen kahvia. Niiden voimalla lähdin viimeiselle etapille kohti Niskalampea.

Etukäteen reissuni ajaksi oli luvattu kovaa tuulta ja jopa myrskyä, mutta 4 boforin eli noin 5-8 m/s lukemissa tuulimittari oli kuitenkin uskollisesti koko ajan pysytellyt. Viimeisen päivän kunniaksi Imatralle vievällä väylällä Huuhtisaaren ja Ala-Lylyn välissä päästiin kuitenkin jo 5 boforin eli reilun 9 m/s tuuleen. Aallokko tuskin oli tällöinkään 50-60 senttimetriä korkeampaa, mutta suoraan sivulta suuren selän yli puhaltanut pohjoispuhuri teki kuitenkin matkanteosta ajoittain hyvinkin heiluvaista.

Ajohytin takana oleva hinauskoukku kolisteli näytösluontoisesti muutamaan otteeseen kaartaan pitkin laidalta toiselle ja messissäkin oli kahvia hakiessani aallokon jäljiltä tämän näköistä. Saarten suojaan päästyäni meno tasoittui huomattavasti ja loppumatka menikin rantaantuloa valmistellessa. Kannet tuli puhdistettua lehdistä, koneen jäähdytysjärjestelmään lisättyä nestettä, kaikuluotain ja plotteri pakattua valmiiksi kotimatkaa varten yms.

Tavarapaljous laiturilla odottamassa autoon sullomista. Kuten kuvasta saattaa päätellä laittelin Tähden lähtiessäni talvikuntoon vieden mukanani kotiin kaiken mahdollisen varustuksen, joka saattaisi ottaa nokkiinsa pakkasesta.

Jostakin samankaltaisesta kuvasta veneilykausi 2015 muistaakseni alkoi, joten tässä vielä loppuun ympyrän havainnollisesti sulkeva otos. Tuntimittari näytti rantauduttuani 182,5h eli edestakaisen Niskalampi - Rutola reitin ajotunnit olivat noin 13 tuntia.