Tähtivierailu Antero Tuukkasen luona osa 2/4.

Sitten toinen osio kirjoitelmasta, jossa käsitellään tapaamista Suur-Saimaan Wanhojen Laiwojen regattaperinteen alulle laittajan, Antero Tuukkasen kanssa..

Tässä vaiheessa iltaa täytyi tietenkin sitten kysyä, mistä innostuminen laivoihin oli oikein alunperin saanut alkunsa? Tähän Tuukkanen vastasi kertomalla kuusi tuntia suuntaansa kestäneistä lapsuusajan moottorivenematkoista, joita tehtiin kotikaupungista Vaasasta pitäen perheen mökille. Näistä reissuista jäi jäljelle lähtemätön kiinnostus mereen ja ylipäätään vesillä kulkemiseen. Jos oikein ymmärsin, niin puuvene olisi ollut se tähän yhtälöön kaikkein täydellisimmin sopinut vaihtoehto. Rautalaivahommiksi se kuitenkin lopulta meni ja oman aluksen hankinnasta selvisi vielä tämän vastauksen sivujuonteena sekin, että alkujaan Tuukkanen oli yrittänyt päästä miehistöksi/osakkaaksi höyrylaivaporukoihinkin, muttei se jostakin syystä ollut oikein ottanut kipinää, vaikka niissä puuhissa oli jo tuolloin mukana useita tuttavia. Ymmärsin, että asia oli suurelta osin kilpistynyt tunteeseen jonkinlaisesta sisäpiirihommasta. Oma laiva oli kuitenkin saatava, ja kuten kerrottua, sattui Gutzeit sopivasti juuri niihin aikoihin myymään autokuljetuksen kehittymisen takia ylimääräiseksi jäänyttä kalustoaan.

Päivätyönsä Tuukkanen on tehnyt myöskin Enso-Gutzeitin palveluksessa, sen henkilökuntalehden päätoimittajana. Tästä vuosikymmeniä kestäneestä elämänvaiheesta ja sen aikana syntyneistä tuotoksista löytyy netistäkin paljon viitteitä. Ei siis ole ihme, että sivusimme jutustelutuokiomme aikana myös moneen otteeseen puun vesikuljetuksen vaiheita. Mieleen näistä jäi esimerkiksi Mopro Oy:n puskijakokeilu, joka lienee ollut ensimmäinen laatuaan sisävesillä. Tämä keulapotkurillakin varustettu rakennelma kantoi nimeä Ensopusku. Se johti lopulta siihen, että puutavaran ja sellupaalien kuljetukseen rakennettiin kanavantäyteinen moottoriproomu, jonka peräosassa oli kiinteä omalla moottorilla ja komentosillalla varustettu työntöyksikkö. Se ajoi Saimaalta aina Kotkaan ja Haminaan asti, jossa lasti siirrettiin sitten suurempaan laivaan. Pikkuhiljaa markkinoille alkoi kuitenkin tulla, ilmeisesti alunalkaen saksalaisten kehittämä ja nykyisinkin käytössä oleva, Saimaan kanavan mitoilla oleva avomerikelpoinen laivamalli, ja niin tämä välivaihe jäi lopulta historiaan.

Gutzeitin vuonna 1971 suorittamasta S/s Salaman nostosta sikisi myös lyhyt keskustelu, vaikka Tuukkasen kertoman mukaan hän ei ollut tuolloin vielä yhtiön palveluksessa. Hän kuitenkin muisteli nähneensä Laitaatsillassa nosto-operaatiosta kuvatun filmin, jonka hän oletti löytyvän nykyisin todennäköisesti Suomen Elinkeinoelämän keskusarkistosta ELKA:sta Mikkelistä. Minäkin muistan nähneeni valokuvia nostosta useampaan otteeseen ja löytyy niitä myös tästä seuraavasta Salamasta kertovasta YouTube-videosta, mutta tuollaisesta alkuperäisestä kaitafilmitallenteesta en ole koskaan kuullutkaan. Olisipa mielenkiintoista päästä tutustumaan! Jos on tuollainen elokuva vaipunut historian hämärään, niin on kuulema myös yhtiön henkilökunnan keskuudessa kiertäneet huhut Salamasta löytyneistä viini/viinapulloistakin.. Kukaan ei nimittäin enää muista minne ja kenelle osa niistä "ehkä" päätyi.

Toisestakin videotallenteesta puhuimme vielä myöhemmin. Nimittäin joskus 1990-luvulla oli filmattu dokumentointimielessä televisiolle miesvoimin suoritettua proomun lastausta. Mukana oli hinaaja Laitaatsillasta sekä tietenkin proomu ja neljä-viisi lastaajaa Enso Gutzeitin vesikuljetuksen henkilökunnasta.

Tämä Tuukkasen arkiston kuva ei liity elokuviin, mutta siitä selviää halonlastauksen meininki. Ei olleet kärrykuormat pieniä.

Seuraavaksi sanelimella puhutaan Tuukkasen hoitamasta Imatran Höyrylaiva Oy:n hallituksen varapuheenjohtajan pestistä. Juuri noihin aikoihin konkurssiin ajautuneella yhtiöllä oli tuolloin omistuksessaan jo aiemmin mainittu s/s Karjalankoski sekä Sulkavalta ostettu Louhi nimeä kantanut moottorialus. Näillä hoidettiin päivittäistä risteilyliikennettä Imatralta käsin. Jonkin mapin sivujen välistä tipahti myös Saimaan Laivamatkat Oy:n esite, jonka laitoin aiheeseen liittyen esille tuohon alapuolelle. Melkoinen laivasto!

Siirryttyämme keittiöön katettuun kahvipöytään oli tämä aihe kuitenkin jo ohitettu ja tarina oli siirtynyt Niskalammin sataman asioihin. Yritin udella siinä yhteydessä, olisiko Tuukkasella tietoa, kuinka satama ja sen laiturit ovat päätyneet Ensolta ja lopulta Tornatorilta wanhojen laiwojen käyttöön, mutta hän kertoi ettei ollut mukana toiminnassa vielä aivan alkuvaiheessa. Tähden laiturikaverina edelleenkin majailevan M/s Otto aluksen entinen kippari ja Niskalammin laivureiden perustajajäsen Herra Ruokonen, jonka kanssa minäkin olen joskus haastellut, olisi kuulema oikea henkilö kertomaan tästä aiheesta tarkemmin. Maistuvia karjalanpiirakoita syödessä saimme kuitenkin kuulla, että Olan tullessa Niskalammille vuonna 1983 siellä majailivat ainakin edellä mainittu Otto sekä Amariina (nyk. Hans), Sissi, Usvi ja Tiira sekä sukelluskerhon Tupla Seiska. Jossakin vaiheessa siellä muisteltiin olleen myös Hyryn.

Keulin hiukan, mutta laitan tähän myöhemmin esiteltävästä Tuukkasen kuva-arkistoista löytyneet Enso-Gutzeitin aikaiset kuvat Niskalammilla 1980-luvun alkupuolella olleista laivoista. Tai siis niistä, joista kuvat löytyivät.. Tässä Hans Nilsen.

Tässä puolestaan Immola eli nykyinen Tiira.

Tiira Niskalammen laivalaiturissa. Kannella aluksen läheisen Patalahden pumppaamon vieressä huvikäyttöön rakentanut Herra Sahrlund. Nykyisin alus on toisilla omistajilla.

No sitten puhe juontui hetkeksi Wanhojen Laiwojen Regatoihin, joista oikeastaan alunperin olimmekin tulleet juttelemaan. Tähän suuntaan meitä auttoi Homasen tuoma valokuva, jossa viime kesäisen (2017) Joutsenon regatan kunniavieraana ollut ensimmäisen regatan työryhmä, istuu aurinkovarjon alla Laimin kattoterassilla. Sovimme yhteistuumin, ettei kuvaan "eksyneiden" oluttölkkien anneta häiritä vaan pikemminkin niiden annetaan kertoa päivään kuuluneesta juhlavasta tunnelmasta!

Mukana kuvassa ovat vasemmalla olevan Tuukkasen lisäksi myös Herrat Kaartisen Osmo eli Oski, Kosti Homanen ja Erkki Järvi. Mutta niin.. Minua olisi tietenkin kiinnostanut vuoden 1987 ensimmäisen kokoontumisajon syntyvaiheet ja miksei myös muutkin samanlaiset pienet detaljit kuin se, että ymmärsin Woiman olleen ensimmäisiä kertoja liikkeellä huvialuksena kyseisenä regattaviikonloppuna.

M/s Woima vuonna 1987.

Kymmenvuotista regattaperinnettä juhlittiin yläpuolisen esitteen ja alapuolisen kertomuksen avustamina Imatralla vuonna 1997. Nämäkin ovat Tuukkasen kokoelmista. Kuka muuten tunnistaa esitteessä paistattelevan aluksen?

Ennen kuin puheet näistä regattahommista pääsivät kunnolla edes alkamaan, kampesi väliin kuitenkin taas aivan toinen aihe. Pian mentiin nimittäin jo Saimaan kanavalla kohti uutta tarinaa, joka tarjoaa mielestäni oivallista ajankuvaa yleisestikin YYA-sopimuksen solmineiden Suomen ja Neuvostoliiton suhteista 1980-luvulla. Nimittäin varmasti yksi ensimmäisiä suomalaisen huvialuksen Saimaan kanavan kautta Viipuriin tekemiä vierailuja tehtiin vuonna 1985 tai 1986 Olalla. Siitä kertominen alkoi muistelulla, kuinka aivan linnan kupeeseen sijoitetun Olan takatäkillä seisoi koko vierailun ajan vartiosotilas kivääri olalla! Kyllähän vahti piti olla, ja vahtimista kyytiläisissä Tuukkasen mukaan myöskin riitti..

Pari vuotta myöhemmin suoritettiin sitten uusi käynti. Mieleenpainuvinta siinä oli puolestaan Venäjälle saapuminen. Kanavassa rajatarkastusta suorittanut naispuolinen virkailija oli nimittäin yllättäen todennut, että tulijoille olisi tehtävä ennen maahan pääsyä virallinen laivaväen terveystarkastus. Samaan tapaan kuin suuressa maailmassa merimiehille uuteen satamaan tultaessa on ilmeisesti vielä muutama vuosikymmen takaperin tehty. No kippari Tuukkanen ei tästä pyynnöstä tietenkään häkeltynyt vaan komensi rehvakkaasti miehistöään "Pojat, kullit kaiteelle, terveystarkastus!" Tämä tempaus aiheutti puolestaan sen, että "Ensimmäisen kerran mie näin viipurilaisen ja venäläisen sotilashenkilön suupielessä hymyn. Vaikka hää ei osannu varmasti sanaakaan suomea, mutta ymmärsi kuitenkin mistä on kysymys, kun pojat rupesi kattomaan, että onko tuo kippari hullu!"

Kevätreissu jatkuu, mutta paluu "arkeen" häämöttää jo horisontissa.

Kuten edellisen tarinan lopuksi kerrottiin, oli tämän reissupäivän ohjelmassa pakollinen kauppa-asiointi Puumalassa. Herättelin koneen tälle siirtymälle tuntimittarin osoittaessa lukemaa 399,5h. Tämän jälkeen suuntasimme eilisiä tulojälkiämme ja sokkeloista, ja hienoa Partakosken reittiä pitkin takaisin aina Liittokivenselälle saakka, josta otimme suunnan syväväylää pitkin Äyrätsalon länsipuolitse kohti pohjoista.

Kuten aamun ensivaikutelmasta saattoi päätellä, aurinko näyttäytyi myös matkan aikana useaan otteeseen. Myös tuuli pysyi hyvin maltillisena. Päivälämpötila puolestaan pyöri kymmenen-viidentoista asteen hujakoissa eikä pienet sadekuurotkaan paljoa matkaamme hidastaneet. Näissä tunnelmissa saavuttiinkin muutamaa tuntia myöhemmin Puumalaan ja oikeastaan voi myös sanoa, että suurinpiirtein näissä samoissa tunnelmissa saatiin koko nelipäiväinen reissummekin ajella. Pakko tunnustaa tässä, että koko matkan suurimmat poikkeamat tähän "tunnelmaan", ainakin kipparille, taisivat aiheutua oman pinnan palamisesta nuorimman miehistönosan jatkuvaa kännykänkäyttöä koskevan "keskustelun" lopuksi. Se tapahtui muistaakseni juuri tällä Puumalaan menomatkalla..

Perille päästyämme hoidettiin ensimmäiseksi jo mainittu kaupassakäynti. Myös roskikset tyhjennettiin ja ylitulvineen harmaavesien pumppukaivon aiheuttama pieni pilssiveden lisäys hoidettiin pois päiväjärjestyksestä. Juomavesitäydennys ja pieni muutaman kymmenen litran tankkaus, kuuluivat myös ohjelmaan.

M/s Tapio Lehmäinselällä menossa kohti Hätinvirtaa.

Reilua tuntia myöhemmin oltiin kuitenkin jo taas vauhdissa, ja tällä kertaa menossa kohti Lintusalon saaren itärannalla sijaitsevaa Soukanniemeä. Se on laituriton, mutta tulipaikalla ja käymälällä varustettu hiekkainen niemennokka kivenheiton päässä Lehmäinselältä lounaaseen, Rokansaaren eteläpuolitse vievän väylän eteläpuolella. Perille päästyämme kiersimme koillisen suuntaan osoittavan niemen taakse suojaan sääennusteen mukaan seuraavana yönä lännen-pohjoisen väliltä puhaltavalta tuulelta. Vasta neljännellä yrittämällä saimme Tähden kokan sen verran lähelle rantaa, että tikkaita pitkin pääsi metrin päähän vesirajasta ja rantautujan kengät säilyivät kuivina.

Paikka oli rauhallinen, kuten esittelyssä luvattiin. Ei muita veneilijöitä, ellei kahta viereistä väylää pitkin ohi ajanutta Bellaa, lahdella liikkunutta yhtä soutajaa ja lähtöhetkellä ahterimme takaa lipunutta perämoottorilla varustetua ja laiturinnäköistä vesikulkuneuvoa lasketa. Mukavahan siellä oli rauhallista iltaa lettuja paistaen viettää.

Saaren puuvaraston pokasaha oli huonossa terässä, eikä meillä ole edelleenkään kunnollista sahaa Tähdellä. Ratkaisimme ongelman polttamalla nuotiossa liiteristä raahattua kokonaista pölkkyä ja metsästä keräämiämme kuivia oksia. Nuotio sammutettin siitä syystä tällä tavoin.

Voimassa oleva metsäpalovaroitus, voimakas tuuli ja kuiva metsä ympärillä oli syytä ottaa vakavasti myös nuotionpohjan sammutuksessa.

Perästä rannan puihin vedetyt harukset ja keulan tikasviritykset kyytiin nostettuamme palasimme seuraavana päivänä takaisin eteläänpäin vievälle väylälle. Äyrätsalo ohitettiin kuitenkin eilisestä poiketen tällä kertaa itäpuolelta, sillä suunnimme kohti Hietasaarenselkää ja siellä olevaa pikkuruista Aittasaarta. Ajatus oli nimittäin jäädä sinne yöksi. Suunnitelma kuitenkin muuttui matkan varrella, sillä tajusimme seuraavan aamun kotimatkan lyhenevän olennaisesti, jos jatkaisimme tänään vielä hiukan pidemmälle, vaikkapa Pullikaiseen. Näin sitten teimmekin.

Vuoden ensimmäinen norppakin muuten nähtiin kroolailemassa ohittamamme Kirvessaaren länsirannalla. Pitkään kaveri töllisteli meitä, mutta avatessani ajohytin oven - kuvausta silmälläpitäen - hävisi pää pinnalta kuin taikaiskusta.

Kutvele ohitettiin ja Huuhanselkä ylitettiin sen enempiä miettimättä. Nuorempi polvi kiinnostui tutustumaan siinä sivussa hiukan merimerkkeihin ja navigointiin, mutta mitään sen ihmeempää ei tällä matkan osalla tapahtunut. Pullikaisessa kiersimme sisälahteen ja kiinnityimme kokonaan vapaana olleen laiturin eteläpäähän kyljestä, työntäen samalla keulan rantaan. Pohjassa ollut pyöreä kivi vähän vaikeutti aluksen saamista suoraan kulmaan suhteessa laituriin, mutta tyydyttävään lopputulokseen kuitenkin hetken venkslauksen perästä päästiin ja tihkusateessa toteutettu pelailuhetki rannassa pääsi alkamaan. Asiaankuuluva ja mukava YleAreenan tarjoama dokumentti norpista ja sen lähisukulaisista tuli myös Pullikaisessa otettua haltuun.

Seuraavana aamuna ei ollutkaan jäljellä kuin pieni 1h 45min mittainen siirtymä kotisatamaan. Taival aloitettiin aamulla kipparin toimesta jo seitsemän aikaan muiden vielä nukkuessa ruususen unta koijissaan. Olin illalla pannut merkille, vaikken muille siitä puhunutkaan, että ajoissa lähtemällä miehistömme nuorimmainen ehtisi vielä kauden viimeisiin lätkäharkkoihinsa Vantaalle. Kelloa en laittanut soimaan, kun ajattelin "luonnon" hoitavan asian ja kertovan kuinka lätkätreenien suhteen kannattaa toimia. Lopputulos oli se, että vaikka oltiin viikon lopuksi veneilty koko miehistön voimin ja kaikkien yhteisestä toiveesta useita päiviä, ei lätkääkään tarvinnut jättää välistä. Kaikki olivat siis tyytyväisiä!

7,8 solmua ja kokassa kohisee!

Olimme kotisatamassamme Niskalammilla aamulla jo varttia vaille yhdeksän. Matkan aikana Saimaalla vallinneen raukean aamutunnelman ja hyvän kuuman kahvin lisäksi on kerrottava lyhyesti myös seuraavasta asiasta. Kohtasimme nimittäin tämän etapin aikana laiturikaverimme m/s Oton, joka muutama viikko takaperin on vihdoinkin saanut uuden omistajan. Vuosikausia erään Niskalammin laivureiden perustajajäsenen omistamana Saimaalla seilannut Otto tupsahti uuden omistajansa komennossa yllättäen eteemme Satamosaaresta, ollessamme vielä tulossa Hetonselällä Pullikaisen ja Satamon välissä. Saavutimme sekä ohitimme sen myöhemmin Masteensaaren nurkilla, josta jatkoimme kohti Niskalampia. Otto sen sijaan otti suunnaksi Lammassaaren sataman.

Mutta niin.. Vihjailin otsikossa myös jotakin paluusta "arkeen". Tarkoitin sillä nimenomaan laivaharrastajan keväistä arkea, eli remonttipuuhia. Kuten kuvista voitte havaita, ajettiin tämä reissu keskeneräisenä, hytti pohjamaalissa. Nyt olisikin näin ollen jatkettava eteenpäin siitä mihin jäätiin ja siirryttävä sitten muiden kansirakenteiden maalauspuuhiin. Niistä kuitenkin myöhemmin lisää!