Tähtivierailu Antero Tuukkasen luona osa 1/4

Jo kesän 2017 Wanhojen laiwojen regatasta kirjoittaessani mainitsin Teille Imatralla asuvasta Antero Tuukkasesta, joka on henkilökohtaisesti ollut laittamassa alulle Saimaan alueen vanhojen moottorikäyttöisten työaluksien regattaperinnettä 30 vuotta takaperin. Olin häneen tuolloin puhelinyhteydessä kysyäkseni lupaa julkaista täällä Tähti-laivan blogissa, hänen omistamiaan kuvia tästä aivan ensimmäisestä kokoontumisesta sekä saadakseni luvan hänen nimensä mainitsemiseen samassa yhteydessä. Tuon lyhyen, mutta lämminhenkisen rupattelutuokion aikana sain myös kutsun tulla joskus kahvittelemaan ja katselemaan muitakin hänen arkistoihinsa vuosien varrella kertyneitä laivakuvia. Ehkäpä siinä sivussa pääsisin myös kuulemaan jonkin oikein mehevän tarinan jostakin vanhoihin aluksiin liittyvästä tapauksesta..

Viimein maaliskuussa 2018 toteutetulle vierailulle sain esiliinaksi laiturikaverimme Laimin kipparin Herra Homasen, jonka kanssa suuntasimme suussa sulavat, vaikkakin kovin vaatimattomat tulijaiset mukanamme, Tuukkasen kotiovelle. Siellä meidät otti vastaan hymyilevä yhdeksättä vuosikymmentään elelevä terävämuistinen herrasmies, joka kaivoi heti alkajaisiksi arkistoistaan esille monen monta mapillista pääasiassa sisävesilaivoista keräämäänsä aineistoa. Materiaalipaljouden nähdessäni ja tajutessani mihin olimme ryhtymässä, kysyin samantien lupaa tallentaa keskustelu sanelimelle. Onneksi se myönnettiin empimättä, joten pääsenkin nyt ilokseni kertomaan Teillekin "muutamia" mielenkiintosia otteita tästä melkein neljätuntiseksi venyneestä tarinatuokiosta.

Kansioiden saloihin ei ollut vielä edes kajottu, kun sain jo kuulla Tuukkasen toimineen joskus paikallisen venekurssin vetäjänä, jolla puolestaan Homanen oli ollut oppilaana. Seuralaiseni olivat siis tuttuja toisilleen jo vuosien takaa. Tätä kerrottaessa kuin sivumennen mainittiin, ettei näistä koulutuksista puhuttaessa saanut kuulema Navigaatioliiton määräyksestä käyttää termiä Laivurikurssi, kun opettaja itse ei ollut suoritanut liiton virallisia Saaristo-, Rannikko- ja Avomerilaivurin tutkintoja. Kuljettajankirja A Tuukkaselta kuuluu niiden sijaan löytyvän, joten pätevyyttä navigoinnin opettamiseen kuitenkin löytyi riittävästi ja kurssit saatiin pidettyä. Joka tapauksessa tästä johtui tuo hiukan erikoinen nimeäminen Venekurssiksi.

Olohuoneen pöydälle ensimmäiseksi levitetystä mapista alkoi sitten siirtyminen varsinaiseen laiva-aiheeseen, mistä nuo edelliset kuvat ovat esimakuna. Tuukkasen suoraan Enso-Gutzeitilta Laitaatsillasta vuonna 1983 huvialukseksi itselleen ostaman ja alunperin jo vuonna 1897 varkautelaisen Lehtoniemi & Taipale Fabrikerin Konepajalta valmistuneen m/s Olan potretit olivat siinä luonnollisesti ensimmäisinä. Minullekin tutun aluksen ammattiajan vaiheita Väliväylän (josta siitäkin on aiemmin kerrottu tässä blogissa) puolella sivuttiin tietenkin alkuun lyhyesti ja sitten saimme kuulla varsinaisesta ostotapahtumasta sekä nähdä valokuvia telakoituna olleesta myyntikohteesta.

Nämä kuvat ovat ostoa seuravaavan vuoden telakoinnilta Laitaatsillasta, jolloin Olan pohja hiekkapuhallettiin.

Ostajaehdokkaita Olalle oli ilmeisesti muitakin, sillä Tuukkanen tuumasi meille hymyssäsuin, että "kyllä minä maksoin vähän liikaa!" Samaan aikaan Gutzeit myi kuulema myös m/s Koski (alkup. Pjatij, Crichton Ohta, 1912) nimisen Tähden sisarlaivan. Tai ainakin se oli jo tuolloin kaupan, sillä Tsaarin miinaveneistä kertovassa Laiva-lehden jutussa se kerrotaan saadun lopulta myydyksi vasta vuonna 1985. Senkin Tuukkanen kertoi myöhemmin, että yhtiön valtavaan laivastoon kuului parhaimmillaan peräti 83 alusta, mutta näiden ja monien muiden myyntitilaisuuksien jälkeen sille jäi lopulta enää vain muutama linjahinaaja. Nimeltä niistä mainittiin ainoastaan Chr. Kontturi, jonka senkin operointi tämän "hinaajalaivaston alasajon" eli uudelleen organisoinnin myötä siirtyi Mopro Oy:lle, josta myöhemmin vielä lisää.

Ennen Olan ostoa laivakuumeen vaivaama Tuukkanen oli selvitellyt myös Eestistä tuodun, mutta alunperin DDR valmisteisen teräsrunkoisen troolarin ostamista. Peräti 20:nen kappaleen erässä Kotkan satamaan romutukseen tulleissa aluksissa olisi ilmeisesti ollut mistä valita. Muutama niistä saatiinkin kaupattua, mutta valtava kunnostustarve ja hitsaustaidon puute esti kuitenkin lopulta pistämästä nimeä kauppakirjaan.

Olaan ymmärtääkseni heti seuraavana talvena tehtyä koneenvaihtoa käsiteltiin tietenkin myös. Olin kyllä kuullut siinä olleen aiemmin Wickströmin moottorin, mutta vasta nyt minulle selvisi sen olleen malliltaan samanlainen kuin Tähdessä, eli 130:tä hevosvoimainen DE-R. Kysyessäni oliko siinä mahdollisesti jotakin vaihtamiseen pakottavaa vikaa, sain hiukan yllättävän vastauksen. "Eikä ollut. Se oli vaan niin helevetin iso ja minnuu pelotti koko kone. Se oli minusta niin kauhea panna käymään.. Se oli julma peli! Ei siinä mitään vikaa ollut, päinvastoin se olisi kannattanut säilyttää. Mie pelekäsin sitä konetta".

Laitaatsalmen itärannalla majaansa pitäneen Tehdaspuun hinaajalaivastosta löytyi kuitenkin tilalle täydet työtunnit tehnyt, mutta huvikäytössä vielä pienen ikuisuuden kestävä ja alusta ilmeisesti vielä tänäkin päivänä liikuttava Volvon kone, joka asennettiin Wickströmin tilalle viereisellä telakalla. Jälkikäteen tuli myös sellainen mieleen, että Tähden kone voisi ihan hyvin olla vaikkapa tuo samainen Olasta irroitettu masiina. Nimittäin 1990 luvun alussa Lahdesta ostettu ja siellä paikoilleen asennettu Wickström, on kuulema hankittu sinne "kunnostettuna" Laitaatsillasta. Olassa paikallaan olleesta Wickströmistä ei vain ole kuvia eikä ilmeisesti mitään muutakaan dokumenttia enää tallella, joten varmuutta asiaan ei todennäköisesti saada koskaan.

Kysellessäni seuraavaksi tarkemmin Olalla tehdyistä reissuista tuli kipparin mieleen ensimmäisenä vuoden 1994 Heinäveden regatta. Menomatka sinne sekä varsinainen regatta, olivat menneet kaikinpuolin hienosti ja kaikesta oli selvitty kunnialla, kunnes paluumatkalla oli alkanut tapahtua. Urkonsalmessa oli Volvo nimittäin yllättäen sammunut. Laivapojan vakanssilla Olassa tuolloin mukana ollut Homanen muisteli kuinka polttoaineen seassa ollut vesi olisi aiheuttanut tämän ja kuinka "sitten oltiinkin jo tuulen painamana menossa oikein hyvää vauhtia kohti matalikkoa". Homasen syventyessä masiinan elvytykseen oli kippari Tuukkanen käynyt muutamaankin otteeseen konehuoneen ovella kiirehtimässä asiaa, sillä ajatuksella, että "tässä vähän niinkun rupeaa tuo ranta lähestymään!" Tilanteesta kuitenkin selvittiin lopulta kunnialla ilman pohjakosketusta.

Ola ennen hyttirakenteen pidennystä.

Tulivathan siinä puheeksi tietenkin muutkin aluksella tehdyt matkat. Ainakin Joensuun ja Kuopion käynnit sekä Mikkelin regatta mainittiin ja esimerkiksi mukavaa reissua Iisalmeen muisteltiin lämmöllä. Silloin oli toimittu reitillä Iisalmi-Imatra liikkuneen Saimaa meloo-tapahtuman tukialuksena ja melojat olivat myös yöpyneet Olassa. Juuri tehty ajohytin jatke oli ollut tuolloin vielä keskeneräinen, muttei se kuulema ollut vieraita haitannut. Melontatapahtumasta vielä sen verran, että ilmeisesti sen reitti jatkui Saimaan puolelta merelle ja aina Kotkaan asti.

Ja sitten uudella hytillä.

Matkoista puhuessaan Tuukkanen sanoi Savonlinnan Kyrönsalmesta, että se ajettiin vuosien aikana vain muutaman kerran ja varsinkin alaspäin tuleminen tuntui hirvittäneen Olan ohjattavuuden takia sen verran paljon, ettei Olavinlinnaa kiertämään ollut lähdetty kertaakaan. Lyhyen vain 13,6 metrisen (leveys 3,75m) aluksen ohjattavuutta yritettiin kyllä vuosien varrella parantaa ja jossakin vaiheessa peräti 94 senttisen potkurin ympärillä ollut erittäin massiivinen kiinteä tunnelikin poistettiin, mutta toivottavassa määrin vaikutusta keulan seilaamiseen ei sillä Tuukkasen mukaan kuitenkaan ollut. Olaan seuraavan omistajan joskus 2000 luvulla tekemän pidennyksen myötä asiaan kuuluu kuitenkin tulleen parannusta.

Ola Laitaatsillassa.

Aallosta päätellen Volvo-Penta antaa alukselle oikein mukavan matkavauhdin.

Taipaleen kanavalla.

Sitten vasta päästiinkin värikkään tarinan pariin, nimittäin kerran vuonna 1986 Satamosaaressa oltaessa oli siellä lahden pohjassa keula hiekkarantaan ajettuna myös matkustajalaiva s/s Karjalankoski kyytiläisineen. Alus oli ilmeisesti tullut rantaan liian kovalla vauhdilla ja eikä päässyt tästä syystä omin voimin irti. Ola oli saareen johtavalla väylällä lähdössä jo kotiinpäin Niskalammille, kun Tuukkanen kuuli VHF:stä Karjalankosken kipparin pyytävän häntä jelppimään. Jotakin siihen suuntaan "miksipä ei, joutilas ukko" oli Tuukkanen tähän pyyntöön vastannut ja alkanut kääntämään Olaa siinä saareen johtavassa kapeassa salmessa ympäri. "Ja perkele! Se iski pohjaan reiän. No sitten ne ilmeisesti omalla koneellaan venyttivät sitä Karjalankoskea siellä rannassa ja saivat sen irti. Mie läksin ajamaan täyttä vauhtia Niskalammille. Sinne pohjaan tosiaan tuli kunnon reikä. Vettä valui ja pumput pelas, mutta ei riittävän tehokkaasti." Niskalammille päästyä hälytettiin tietenkin lisää apua. Nosturia ensin ja sen jälkeen jotakin tuttavaa hitsaamaan. "En mie saanu niitä, kun seuraavana päivänä. Yön vietin Niskalammilla ja pumppasin Olaa." Reikä oli sattunut juuri sopivasti kaaren alle ja repäissyt sinne palkeenkielen, jonka tukkeaminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut ennen kuiville nostoa.

Myös monia muitakin aluksia sivuttiin tietenkin illan aikana. Etenkin Niskalammilla majailleet m/s Tiira, m/s Amariina (nyk. m/s Hans) ja siellä vieläkin oleva m/s Sissi nousivat esiin. Yllättävän paljon muistoja löytyi myös höyryaluksista, mistä tuo Satamosaaren tarina toimii hyvänä esimerkkinä. Toki juttujen juonteet kulkivat omia teitään, kuten tapana on, kun laiva-asioista kiinnostuneet ja varsinkin monikymmenvuotisen historian sillä saralla omaavat kohtaavat.

Keskustelun poimujen seasta löytyvät myös varsinaisen laiva-aiheen ulkopuoliset, mutta sitä kuitenkin läheltä liippaavat maininnat esimerkiksi Suur-Saimaan Ajoista, eli venekilpailuista, joiden järjestämiseen Tuukkanen oli myös monena vuonna sotkeentunut. Saimaan Järvipelastusyhdistyksen perustamisessa, tai ainakin sen alkuvaiheissa mukana olemisessa ja yhdistyksen ensimmäisen partioveneen hankinnassa, hänellä kuului myös olleen näppinsä pelissä. Puhuttiinpa lyhyesti Niskalammin laivalaiturin vieressä olevasta pienvenesatamastakin, jota hallinnoi nykyään Vuoksen veneseura. Nimittäin senkin perustamiseen Tuukkanen on ollut vaikuttamassa. Listaan täytyy tietenkin lisätä myös hänen pestinsä Imatran matkailulautakunnan puheenjohtajana. Moneen puuhaan onkin siis mies elämänsä aikana ehtinyt osallistua.

Tuukkasen Saimaan Järvipelastysyhdistykselle hankkima partiovene Kolmonen.

Vielä tähän kirjoitelman ensimmäisen osion loppuun vino pino upeita kuvia Olasta, kun sitä nostetaan ja kuljetetaan Väliväylältä Saimaalle vuonna 1961. Niitä ennen kuitenkin lyhyt muistelo siitä, mistä kuvat ovat peräisin. Nimittäin puolukanpoimintareissulla Kyläniemen rantaa lähestyttäessä, oli sitä pitkin juossut vanhempi noin 60-70:nen ikäinen mies kauhealla kiireellä saapujia vastaan ja kysynyt jo kaukaa huutaen, "onko se Ola?" Kun vastaus oli annettu, oli mies kertonut olleensa laivassa kansipoikana Väliväylällä. Iloisena jälleennäkemisestä hän olikin sitten palkinnut miehistön näillä hienoilla kuvilla.

Rutola

Enso-Gutzeitin Rutolan ylivientilaitokseen, tai oikeammin sen jäännöksiin, tutustuminen on pyörinyt mielessäni jo vuoden päivät. Epäselvyys Saimaan vesistöstä vuosina 1890 - 1963 tukkeja Kymijoen veisistöön siirtäneen laitoksen, tai pitäisi varmaan sanoa laitoksien, tarkasta sijainnista ja tottakai myös sopivan ajankohdan löytyminen omasta kalenterista ovat vain hiukan viivästyttäneet ekskursiotani. Vaikka tarkat koordinaatit puuttuivatkin niin monessa yhteydessä olin ylivientilaitokseen kuitenkin törmännyt. Sisävesillä ja Saimaalla liikkuvien vanhojen laivojen historiaan tutustuttaessa tämä "törmäys" tuskin olisi edes ollut vältettävissä.

Tämä ja seuraava kartta löytyvät Tukkien matkassa kirjasta.

Alkusyksystä hankkimani Hilkka Mattilan kirjoittama Tukkien matkassa -kirja, joka kertoo Rutolan tapahtumien lisäksi koko Väliväylän uitoista, toimi kuitenkin lopullisena kimmokkeena tälle aikamatkalle. Voisi oikeastaan sanoa sen pakottaneen minut tälle reissulle! Mielenkiintoisia tarinoita koko väliväylän alueen historiasta ja erittäin mieleenpainuvia kuvauksia myös seudulla asuneista ihmisistä tässä teoksessa nimittäin riittää. Samaisen kirjoittajan Väliväylän aluksista (mm. Ola, Immola, Väinölä) kokoama Höyryjen matkassa -opus, johon aivan varmasti tulen vielä myöhemmin palaamaan, on myös erittäin suositeltava hankinta. Vähän sitä saattaa tosin joutua metsästelemään, sillä taisin onnistua saamaan erään painoksen viimeisistä kappaleista suoraan itse Kirjailijalta omaan kirjastooni.

Jo mainitut aikatauluhaasteet viivästyttivät laivakoiran ja minun kaksistaan tekemää lähtöä pääkaupunkiseudulta vielä viime metreillä siinä määrin, että saavuimme Niskalammille illan jo aikoja sitten hämärryttyä noin kello yhdeksän aikoihin. Vajaan tunnin mittaisen pakkausoperaation jälkeen olimme kuitenkin lopulta valmiit irroittamaan köytemme. Herra Wickströmin olin jo ennen tätä laittanut verrytelemään kylmässä 3 asteisessa syysilmassa kangistuneita jäseniään. Hän loikin konehuoneesta käsin verkkaisella jyskytyksellään ympäristöönsä omaa rauhoittavaa tunnelmaansa.

Yllä lähtökuva Satamosaaresta.

Pimeänavigointia vesisateessa ja noin 8 m/s puhaltaneessa kaakon puoleisessa tuulessa harjoittaen ajelimme kaikessa rauhassa Satamosaareen. Siellä kaarsin lännenpuoleiseen lahteen ja kiinnitin Tähden jo monilta reissuilta tuttuun laituriin. Pakolliset iltarituaalit, iltapalat, saunat sun muut suoritin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan niin, että kello kahden aikoihin pujahdin väsyneenä koijaani.

Yläpuolisesta kuvasta sen verran, että neljä muuta vesilläliikkujaa tapasin koko kaksipäiväisen reissuni aikana. Työssään olleet troolarit sekä kaksi uistelijaa. Ruuhkaa ei siis vesillä ollut.

Lauritsalan telakka.

Sen verran annoin itselleni armoa, että seuraavana aamuna vasta kello yhdeksäksi laitoin kellon herättämään aikomuksenani olla kuitenkin suht' ajoissa liikkeellä. Tälle päivää olisi nimittäin tarkoitus vielä valoisan aikaan ajaa reilu nelituntinen matka Lappeenrannan ja Taipalsaaren ohitse Rovonlahdelle. Sieltä kapea Telataipaleeksi kutsuttu (vanhan?) Mikkelintien alittava kanava johtaa Myllylampeen, josta puolestaan etsimäni ylivientilaitoksien jäänteet pitäisi löytyä.

Yllä kuva karttasivusta, jonka oikeassa ylälaidassa sijaitseen Satamosaari ja vasemmassa alalaidassa Lappeenranta, jonka pohjoispuolitse kulkevaa väylää pitkin navigoin kohti Rutolaa.

Tämä kaikki oli lopulta selvinnyt Tukkien matkassa -kirjan avustuksella. Kyseinen Myllylampi ei muuten enää näy Lappeenranta - Savonlinna järvialueen merikarttasarjassa (L), sillä pelipaikoille johtava 1,8 metrin väylä päättyy pieneen Rovonlahdessa, Lapatonniemen nokassa, sijaitsevaan venesatamaan (kts. yläpuolinen kartta).

Samaisen niemen länsipuoliseen ja Telataipaleeseen johtavaan lahteen ankkuroin Tähden noin kolmen metrin syvyiseen veteen. Onneksi huomasin ajaa reilusti ohi satamasta sillä kartan kertoman mukaan sen editse ja valitsemani ankkuripaikkan pohjoispuolitse kulkee järven pohjassa jokin putki tai kaapeli. 

Tämän jälkeen kaivelin kumiveneen perämoottorin, otsalampun ja kameran kiireisesti Tähden sisuksista, sillä aurinko laskisi jo parin tunnin päästä.

Aikaa ei siis ollut hukattavissa. Laivakoira kokkakoristeena ajoin kumiveneellä kanavan läpi Myllylammen puolelle ja sen eteläpäähän päästyäni näkyikin korkean kallion päällä komea Gutzeitin tähdellä varustettu muuntamo sekä siinä vierellä kolmanneksi ja viimeisimmäksi jäänyt vuonna 1935 valmistunut betonirakenteinen ylivientilaitos.

Seuraavassa lainaus Tukkien matkassa kirjasta: "Rakennuksen yläkertaan johti Myllylammesta kaksi vierekkäin olevaa noin 15 metriä pitkää tukkikuljetinta eli transporttia. Kuljettimille sopi rinnakkain useita tukkeja ja aluksi viikossa pystyttiin siirtämään 120 000 tukkia." Vertailun vuoksi ensimmäisen vuonna 1890 valmistuneen laitoksen kapasiteetti oli koko valmistumista seuranneena uittokautena ollut vain 109 000 tukkia. Tämän vuosia vieneen, mutta kuitenkin valtavan harppauksen voisikin otaksua johtuvan siitä, että Gutzeitin johtoportaan väki, esimerkiksi yhtiön teknillinen johtaja Julius Nielsen, pyrki koko ajan aktiivisesti parantamaan puunkuljetusprosessissa käytettävää kalustoa. Samainen Nielsen suunnitteli siis muun muassa ylivientilaitoksen tekniikan, toi Saimaalle Äänisellä ja Laatokalla venäläisten jo käyttämän nippu-uiton sekä kehitti vuonna 1894 ensimmäisen yliheittäjä-mallisen niputuslaitteen.

"Tukit nousivat konehuoneen yläkertaan, jossa niihin lyötiin yhtiön merkit. Seuraavaksi tukit menivät rautarullien päällä Kärenlampeen johtaviin 200 metrin mittaisiin kuljetusränneihin, joihin neljä sähkömoottoreiden pyörittämää keskipakoispumppua syötti vettä 10000 litraa minuutissa." Näistä kyseisistä pumpuista taidettiin kertoa myös, että niitä ei pysäytetty aina edes yön ajaksi vaan ne tuudittivat Rutolan yhteisön väen untenmaille päivän aherruksen päätteeksi.

Yläpuolisen kuvan alaosassa näkyy Toisen Maailmansodan aikaan kallioon louhittu Salpalinjan luola, jonka varomattomasti suoritetut louhintatyöt ilmeisesti vahingoittivat yläpuolista muuntamoa siinä määrin, että se oli rakennettava keväällä 1941 uudelleen.

Ylivientilaitoksen uumenissa vierailtuani kävelin vielä uittorännien lahoja tukipuita seuraillen Kymijoen vesistön puolella sijaitsevan Kärenlammen rantaan, jossa laskeva aurinko antoi minulle varmasti aivan liian yliromantisoidun kuvan koko Rutolan kannaksesta ja sen historiallisista tapahtumista. Tässä kuvasarja koko tästä retkestä.

Turha on varmaan alkaa ylivientilaitoksien ja ylipäätään väliväylän monisyistä historiaa tässä tarkemmin selvittämään, sillä löydätte varmasti itse samat faktat kuin minäkin. Jos bitti- ja kirjatiedon ohella halu kokea jotakin konkreettista alkaa tuntumaan tarpeelliselta, niin Rutolassa on helppo vierailla myös autolla, sillä kuten kuvista näkyy menee nykyinen Lappeenranta - Mikkeli -maantie melkein laitoksen päältä.

Lopulta oli aika lähteä paluumatkalle. Ajoin kumiveneen muitta mutkitta takaisin ankkuripaikallemme ja kiinnitin sen tavanomaisille sijoilleen Tähden ahteriin, vaikka etukäteen suunniteltuun matkaohjelmaan kuulunut tutustuminen Lapatonniemen itärannalla sijaitsevaan vanhaan sahan paikkaan oli vielä kokonaan suorittamatta. Myös Myllylammen eteläpäässä sijaitsevat Salpalinjan panssariesteet, pienen matkan päässä ilmeisesti vielä olevat Gutzeitin rakentama Rutolan koulu ja yhtiön työntekijöiden vanha asuirakennus sekä tietenkin Kärenlammen ja Jänköjärven yhdistävä ns. Pitkä ränni jäivät näin ollen kokonaan katsastamatta. Ilta alkoi kuitenkin hämärtymään todenteolla ja aikomuksenani oli ennen pimeyden laskeutumista päästä vielä turvallisesti pois Rovonlahdelta.

Sinne johtava ehkä parin meripeninkulman mittainen uoma oli kyllä jo tulomatkalla osoittautunut sen verran syväksi - vierailihan Rutolassa uittoaikona myös yhtiön suurimmat hinaajat - ettei huolta esimerkiksi pohjakosketuksista edes näin matalan veden aikaan pitäisi olla. Vedenpinta Saimaalla oli kesäisestä laskenut arviolta ehkä parikymmentä senttimetriä.

Sen sijaan Rovonlahden pohjoisosasta koilisen suuntaan menevä väylän osa kulki ajoittain varsin lähellä mökkejä täynnä olevaa kalliorantaa ja ainoat käytettävissä olevat linjamerkit olisivat täältä suunnasta tultaessa vielä kaiken lisäksi takapuolellamme. Ymmärtänette miksei se vaikuttanut mukavalta etukäteisasetelmalta mahdollista pimeäajoa ajatellen. Tilannetta ei myöskään ollenkaan helpottanut juuri ankkurinnostohetkellä alkanut lumisade.

Tukkien matkassa kirjasta löytyi muuten sellainen tieto, että Tähden sisaralus s/s Hovinsaari (ent. S8) on toiminut tukkien järjestelyhinaajana vuosina 1919 - 1955 nimenomaan tällä samaisella Rovonlahdella.

Kapeikosta, niin kuin koko reitistä, selvittiin kuitenkin kunnialla ja jo päivänvälossa menomatkalla kohdattu Kuivaketveleen saaren pohjoispuolinen silta tuli vastaan reilua tuntia myöhemmin. Hakuvalon valaisemassa ilta-asussaan silta näytti puolestaan tältä.

Pyörähdin mielenkiinnosta myös Lappeenrannan edustalla, mutta tästä manööveristä ei pimeyden takia kameraani tallentunut yhtään kelvollista kuvaa. Alapuolella yritys Kaukaan tehtaan kuvaamiseksi, joka sekään ei ole kovin tarkka. Kyseisestä tehtaasta tuli mieleen, että näinhän minä menomatkalla viidennenkin aluksen. Pieni järjestelyhinaaja nimittäin ajoi hetkisen edelläni tehtaan kohdilla ennen kuin näin sen yllätyksekseni suuntaavan suoraan kohti tukkipuomeja. Juuri puomien saumakohtaan ajamalla ja juurikaan vauhtia hidastamatta, se sai puomit painumaan alleen. Tämän jälkeen se jatkoi matkaansa puomiletkan sisäpuolella kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lumisade oli onneksi pitänyt taukoa matkan keskivaiheen ajan, mutta lähestyessäni Kanavansuun Perinnelaivatelakan rantaa alkoi tilanne näyttämään toisenlaiselta. Se ja septintyhjennys mielessäni kaarsinkin pois väylältä kohti telakkaa.

Olin jo menomatkalla telakan tapahtumia kiikaroidessa huomannut yllätyksekseni letkun olevan vielä paikoillaan septintyhjennyspisteellä ja oletin tietenkin sen näin ollen olevan toiminnassa. Laituriin kurvattuani totuus osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi ja septi jäi tyhjentämättä, vaikka se näin talven lähestyessä olisikin ollut enemmän kuin toivottavaa. Talvisäilytyksen ajaksi jäätymisvaaran saa myös eliminoitua vaikkapa tuulilasinpesunesteellä ja olinkin onneksi jo reissuun lähtiessä varautunut tähän vaihtoehtoon.

Hetkisen siinä laiturissa jatkoa aprikoituani ja keliä sekä pimeyttä tuumittuani, päätin jäädä yöksi niille sijoilleni. Tuskin kukaan muukaan ilta- ja yöaikaan kyseistä laiturinpäätyä tarvitsisi. Iltaohjelmaa ei tarvinnut kauaa suunnitella. Ankkuriolut käteen, sauna lämpiämään ja koneen öljytikkuja tutkimaan. Myös huomisen aikatauluja laskeskelin, sillä mukavan lounaskutsun tutulta Laivurilta saatuani olin luvannut olla Niskalammilla jo aamupäivällä.



Vaikka tuuli tuiversi ja lunta satoi, niin oikein makeasti nukutti melkein kahdeksan tuntisen ajopäivän päätteeksi.

Kellon lyötyä seuraavana aamuna seitsemän, söin aamupalan ja keitin pannullisen kahvia. Niiden voimalla lähdin viimeiselle etapille kohti Niskalampea.

Etukäteen reissuni ajaksi oli luvattu kovaa tuulta ja jopa myrskyä, mutta 4 boforin eli noin 5-8 m/s lukemissa tuulimittari oli kuitenkin uskollisesti koko ajan pysytellyt. Viimeisen päivän kunniaksi Imatralle vievällä väylällä Huuhtisaaren ja Ala-Lylyn välissä päästiin kuitenkin jo 5 boforin eli reilun 9 m/s tuuleen. Aallokko tuskin oli tällöinkään 50-60 senttimetriä korkeampaa, mutta suoraan sivulta suuren selän yli puhaltanut pohjoispuhuri teki kuitenkin matkanteosta ajoittain hyvinkin heiluvaista.

Ajohytin takana oleva hinauskoukku kolisteli näytösluontoisesti muutamaan otteeseen kaartaan pitkin laidalta toiselle ja messissäkin oli kahvia hakiessani aallokon jäljiltä tämän näköistä. Saarten suojaan päästyäni meno tasoittui huomattavasti ja loppumatka menikin rantaantuloa valmistellessa. Kannet tuli puhdistettua lehdistä, koneen jäähdytysjärjestelmään lisättyä nestettä, kaikuluotain ja plotteri pakattua valmiiksi kotimatkaa varten yms.

Tavarapaljous laiturilla odottamassa autoon sullomista. Kuten kuvasta saattaa päätellä laittelin Tähden lähtiessäni talvikuntoon vieden mukanani kotiin kaiken mahdollisen varustuksen, joka saattaisi ottaa nokkiinsa pakkasesta.

Jostakin samankaltaisesta kuvasta veneilykausi 2015 muistaakseni alkoi, joten tässä vielä loppuun ympyrän havainnollisesti sulkeva otos. Tuntimittari näytti rantauduttuani 182,5h eli edestakaisen Niskalampi - Rutola reitin ajotunnit olivat noin 13 tuntia.