Ruskaretken alku

Tähtilaivan ruskaretki ajoittui aivan syyskuun loppuun. Jottei kaikki tämän syksyn reissut suuntautuisi Satamosaareen ja muihin kotisatamaamme lähellä oleviin kohteisiin, lähetettiin päivää ennen pääjoukon saapumista, etujoukko tekemään Tähden siirtoajo pohjoisemmaksi. Osaltaan myös mieleen tallentuneet mukavat muistot vuoden takaa, saivat meidät tällä kertaa suuntaamaan Savonlinnan eteläpuolelle Pihlajaveden eteläisiin osiin. Siellä olevat karut ja vaaramaiset rantamaisemat olisivat varmasti kauniita ruskan keltaamien lehtipuiden ja vihreiden havupuiden värikirjossa.

Siirtoajosta vastanneiden kipparin ja laivakoiran harteille oli tietenkin sälytetty myös muuta puuhaa. Edelliskerralla silikonilla paikattu ruostekohta paapuurin puoleisessa täkissä oli nimittäin päätetty korjata heti tämän reissun aluksi kuntoon. Saisipahan talvi sitten tulla niiltä osin rauhassa.

Paikkauskohdan puhdistelu maalista ja sopivien paikkapalojen sovittelu sekä varsinainen hitsaustyö ottivat oman aikansa. Tarkemmin ottaen - koko päivähän siinä taas kerran meni, ennen kuin illalla kello yhdeksän aikaan pääsimme vihdoinkin vesille. Myönnän rehellisesti, että paljoa seuraavan päivän ajoaikaa ei pimeässä suoritettu tunnin siirtymä lyhentänyt. Mutta olennaista taisikin olla vain liikkeellepääsy. Koneen tunnit ennen ensimmäistä siirtymää olivat muuten 353h.

Honkkovirran varrella olevan Kuisaaren pohjoistuulelta mukavasti suojannut lahdukka vaikutti kartasta tutkittuna juuri sopivalta paikalta ankkurin laskuun. Lyhyt ajomatka ei edellyttänyt tällä kertaa edes laivakoiralta tarpeilla käyntiä. Rantaan ei siis tarvinnut lähteä pimeässä kumiveneellä soutelemaan. Saunan jälkeen laittauduimmekin näin ollen, ilman sen kummempia manöövereitä, hetimiten nukkumaan.

Ankkurissa Honkkovirralla.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Vekaraa, sillä illalla olin keksinyt salmen olevan juuri sopiva paikka muun miehistön kyytiin otolle. Kuusi tuntia tahkosimme pysähtymättä ennen kuin salmessa ahkerasti liikennöivä lossi ilmestyi vihdoin näkyviimme.

Erikoinen hinaus.

M/s Tapio.

Muistikuvieni pohjalta olin arvellut Vekarassa olevan jonkinlaisen laiturin, jossa voisimme olla pari tuntia kiinnittyneenä. Äkikseltään silmiini osui parikin vaihtoehtoa, mutta kun en osannut valita niistä sopivinta, otin rohkeasti VHF:llä yhteyden lossiin. Selvitettyäni asiani mukavanoloinen lossikuski ohjeisti minut salmen etelärannalla olleen varalossin viereiseen kaijaan. "Se on jonkun mökin laituri, mutta siellä ei juuri koskaan ole ketään ja siinä on aiemminkin ollut isompia veneitä kiinnittyneenä" sanoi lautturi. Asia selvisikin näin ollen varsin kätevästi. Kysyessäni vielä veden syvyydestä sillä kohdalla, oli myös vastaus varsin yksiselitteinen "ei mitään hajua". "No mennään varovasti sitten" taisin minä siihen tokaista samalla, kun kiittelin neuvoista.

Varovasti etenemällä rantaan pääsi kuitenkin helposti ja syvyyttäkin vaikutti olevan aivan riittävästi. Oman haasteensa rantautumiseen tarjosi n. 6 m/s puhaltanut itätuuli, joka työnsi Tähteä suoraan sivulta ja tietenkin poispäin laiturista. Keulapotkurilla ja peräsin täysin oikealla manööveerasin kuitenkin vasemman kyljen puoliväkisin laituriin ja kiinnitin köydet.

Kaupassakäynti ja Mikkelin tienoilla olleet tietyöt viivästyttivät Uudeltamaalta autoilleen muun miehistön saapumista vielä arvioituakin enemmän. Tästä syystä minulle tarjoutui yllättäen melkein kolmetuntinen mahdollisuus päiväunien ja ruokailun lisäksi puuhailla kaikenlaista. Pilssiveden pumppaus kanisteriin ja peräsinkulmamittarin johdotuksen vetäminen ym. vastaavaa asiaa ehdinkin hoitamaan tässä välissä kuntoon.

Hämärän laskeutuessa oli koko miehistö kuitenkin lopulta kyydissä ja Tähti starttasi taas koneensa. Pysähdyksen aikana oli päällystö ehtinyt kaiken muun ohella myös suunnitella, että ajaisimme vielä illan päälle Pihlajaveden perukoille Pesolansaaren rantaan. Kartasta ymmärsimme saaren nimen olevan Mitinsaari, joten tässä vaiheessa siitä netin avulla löytynyt informaatio oli sen verran vajavaista, ettemme olleet varmoja olisiko siellä laituri ja millä puolella saarta se ylipäätään sijaitsisi. Tästä johtuen olimme päättäneet laskea ankkurin yön ajaksi saaren eteläpuolelle.

Matka Pesolansaareen meni oikein mukavasti ja ainoastaan erään vastaan tulleen moottoriveneilijän erittäin aktiivinen hakuvalon käyttö ansaitsee tulla mainituksi. Sen useampaan kertaan sokaisemana oli nimittäin hetkittäin todella hankala hahmottaa väylän sivuilla juuri sillä kohdalla olleita rantakallioita. Sen lisäksi, että valolla osoitteltiin moneen kertaan Tähteä, oli se myös päällä koko ajan. Jäin aprikoimaan, että olisiko ollut niin, ettei tuollaisessa uudenaikaisessa nopeakulkuisessa lasikuituveneessä muka olisi karttaplotteria ja/tai tutkaa ja tämä kaikki olisi vain johtunut siitä..? Tai sitten navigointiväline oli rikkoutunut kesken matkan..

Kuokan mulskahtaessa lopulta veteen Pesolansaaren eteläpuolella kuului keulakajuutasta yllätyksekseni miehistön äänekkäitä vastalauseita. Paikka olisi kuulema muuten mainio, mutta TV:tä siellä ei saataisi näkymään. Miehistölle oli kuitenkin luvattu mahdollisuus "syntilaatikon" tuijotteluun, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin nostaa mutainen ankkuri samantien takaisin laivaan.

Niin lähdimmekin seuraavaksi kiertämään saarta sen itäpuolelta, josta kartan mukaan johtaisi kapea kanjoni pohjoispuolelle. Pohjakosketusta peläten hivuttauduimme pienten potkurin potkaisujen avulla varovasti eteenpäin. Kaikilla kansivaloilla oli samaan aikaan valaistava sysimustaa syysyötä. Lopulta usko kuitenkin petti. Vettä kölin alla vaikutti olevan riittävästi, mutta rantojen kaislikot eivät enää olleet kovinkaan kaukana sivuillamme. Päällikön mahtikäskyllä tämä yritys laitettiin lopulta pakettiin ja palattiin vähin äänin takaisin aiemmalle ankkuripaikallemme.

Itseasiassa yrityksen peruuntumiseen oli myös toinen syy. Se oli illan aikana pohjois-koiliseen kääntynyt tuuli, joka puhalteli navakasti pohjois-eteläsuuntaiseen kanjoniin ja jonka tajusin luonnollisesti käyvän silloin myös pohjoispuoliselle rannalle. Eli.. Vaikka olisimme kiertäneet vielä viereisenkin saaren ympäri turvallisia vesiä pitkin Pesolan pohjoispuolelle, ei tuulelle kuitenkaan olisi ollut tehtävissä yhtään mitään. Kun seuraavana aamuna kävelyretkellä löytyneestä laiturista ei vielä tässä vaiheessa myöskään ollut tietoa, tuntui keulan työntäminen saaren pohjoispuolisen rannan hiekkaan ja haruksien vetäminen perästäpäin käyvässä tuulessa ja pimeässä sellaiselta yritykseltä, ettemme alkaisi siihen ollenkaan. Siis takaisin ankkuriin.. Tunnit tässä vaiheessa 363h.

Ankkurissa Pesolansaaren eteläpuolella.

Aamulla löytyi Pesolansaaren Mitinhiekan satama ja sen laituri.

Yö Pesolansaaressa tuli ja meni. Seuraavana aamupäivänä teimme alkajaisiksi puolituntisen siirtymän läheisen Kongonsaaren rantaan. Tämä on nyt se paikka, jossa Salpalinjan konekivääripesäkkeitä on jatkosodan kynnyksellä vuonna 1941 louhittu saaren kaakkoiskärjen rantakallioihin ja, joka vuosi takaperin jäi silloin rikki olleen laiturin ja hankalien tuuliolosuhteiden takia meiltä kokonaan käymättä. Tässä linkki siihen tarinaan. Nämä haasteet oli kuitenkin tällä vuoden mittaisella vierailuaikataulun muutoksella voitettu ja pääsimme tällä kertaa kiinnittymään ehjään laituriin. Kiertelimme ja kuvasimme paikkoja tämän jälkeen hyvän tovin. Puhelimeni kamera alkoi muuten renkata kesken näiden sessioiden, sillä se ei suostunut ottamaan enää yhtä kuvaa, vaan kokonaisen kuvasarjan jokaisella napin painalluksella.

Hirvolanselkä, jonka kautta suunnistimme Kongonsaaren visiittimme jälkeen kohti Punkaharjua, oli sateinen ja tuulinen. Aallokosta ei oikeastaan voi puhua, mutta ensiksi mainitut tekivät upeiden maisemien ihailusta astetta haastavampaa. Tämä oli nimittäin juuri se osuus matkasta, jonka olimme ajatelleet tarjoavan ruskaretkemme upeimmat näkymät. Miehistöstä kuului tässä vaiheessa jopa pientä nurinaa, sillä useampaan kertaan on havaittu kelien muuttuvan huonommiksi aina heidän tullessa Tähdelle. Nytkin kippari oli saanut tehdä edellispäivien remonttihommat ja siirtoajot tuulettomissa ja sateettomissa olosuhteissa.

Hirvolanselällä.

Punkaharjulle saavuttiin kello neljän aikoihin iltapäivällä (367h). Valtionhotellin laivalaituri näytti kovasti houkuttelevalta, kun laivalla kerran liikuttiin. Emme kuitenkaan tietäneet täältä Savonlinnaan ainakin kesäisin kulkevien höyrylaivojen aikatauluista mitään, joten emme rohjenneet kiinnittyä sinne. Sen sijaan jatkoimme matkaa muutaman sata metriä pohjoisemmaksi kohti Tuunaansalmen pohjukkaa, jossa olimme kuulleet olevan jonkin uuden laiturin. Korkealla törmällä olevan hotellin alapuolella sellainen havaittiinkin ja niin ajoimme varovaisesti sinne. Vettä tällä kohtaa oli reilusti, joten tänne kyllä pääsee vaikka minkälaisella aluksella. Saapumisestamme Punkaharjulle voi vielä kertoa sen, että tällä kertaa en kaatanut mastoa Potkusalmen sillan alituksen ajaksi. 8,5 metrin alituskorkeus pitäisi nipin napin riittää meille ja nyt vielä vesikin oli varsin alhaalla. Ankkurivalon ja sillan pohjan väliin jäikin arvioni mukaan ainakin puolentoistametrin väli.

No sitten päästään asiaan. Retkemme huipennukseksi olimme nimittäin kaavailleet menevämme illalliselle Suomen vanhimpaan edelleen toimivaan majoitusliikkeeseen eli Hotelli Punkaharjuun. Kesäksi 2016 se on myös saanut uudet omistajat ja voisi varmaan jopa sanoa, että kokonaan uuden alun. Vuonna 1845 tälle paikalle Nikolai I:n avustuksella perustetun metsänvartijan talon kylkeen vuosien saatossa kasvaneen hotellin ostivat tämän vuoden alussa Punkaharjun Luontomatkailu Oy:n lukuun Saimi ja Thomas Hoyer sekä paikallisessa matkailutoiminnassa pitkään mukana ollut Janne Leinonen.

Tämän kaiken myötä kaikki laitureista, majoituskäyttöön tarkoitetuista rantamökeistä aina varsinaiseen hotellirakennukseen olivatkin aivan erinomaisessa kunnossa. Oli todella mukava katsella ja nähdä, että vielä joku uskoo kotimaassamme vanhan historiallisen hotellimiljöön, ainutlaatuisten Punkaharjun maisemien ja luonnon sekä hyvän keittiön vetovoimaan. Höyrylaivaristeilyistä puhumattakaan..

Viimeistä edellisin näistä osoittautui useampia tunteja kestäneen nautiskelumme lopuksi luonnollisesti myös varsin hintavaksi. Viiden ruokalajin illallisen ja täydellisen viinimenuun sisältänyt ateriointimme ei nimittäin hoitunut parilla satasella. Mutta mitäpä sitä murehtimaan.. Erinomaisesta kannattaakin maksaa!

Täytyy myös vielä erikseen mainita viereisessä 1890-luvulla valmistuneessa Keisarinnan huvilassa - jossa muuten kerrottiin kummittelevan - asuva henkilökunta, joka omalla iloisella ja välittömällä käytöksellään loi illallishetkestämme kaikin puolin ikimuistoisen.

Tässä linkki Hotelli Punkaharjusta kertovaan Helsingin Sanomien juttuun.

Kun "ruumis" oli ruokittu, tarjottiin vielä Tähden keulasalongissa "sielulle" mutusteltavaksi Vain elämää-ohjelman uusin jakso. Siinä ohessa lämmitettiin tietenkin myös sauna. Edellä kerrotun myötä ei ole varmaan kovinkaan vaikea uskoa, että kokemusrikas päivä alkoi pikkuhiljaa vaatia veroaan miehistön keskuudessa. Yksi toisensa jälkeen suuntasimme nimittäin iltatoimien jälkeen nukkumaan.

Seuraava aamu tarjoili vaihtelevaa keliä. Väliin paistoi aurinko ja väliin tuli vettä taivaan täydeltä. Kuivempina hetkinä ehdimme pyörähtää vielä uudemman kerran tutkimassa varsinaista laivalaituria ja sen vieressä ollutta uudenkarheaa huvivenelaituria sekä samalla suunnalla sijaitsevia mökkejä. Tenniskenttä ja vaikkapa laivan odotteluun käytettävä rantapaviljonki tulivat myös huomioitua.

Puolenpäivän aikoihin laittauduimme taas matkaan. Seuraava kohteemme olisi Savonlinna. Jo viime vuodelta tuttua Moinsalmen ja Moinselän kautta kulkevaa luonnonkaunista reittiä, jota myös Savonlinna - Punkaharju väliä kulkevat höyrylaivat käyttävät, oli kyllä taas ilo ajella. Sokkeloinen Savonlinnan saaristo ja ruska. Ei voi oikein muuta sanoa kuin, että käykää itse kokemassa!

Koneita ei tietenkään pysäytetä kipparin lounastauon ajaksi..

Sain kuulla, että tämä kuvan alus on Pohjois-Karjalan uittoyhdistyksen entinen hinaaja Aaro. Kiitos vain vinkistä!