Elokuun loppupuolen tunnelmia

Eräänä elokuun lopun keskiviikkona suuntasin taas auton nokan pääkaupunkiseudulta kohti Imatraa. Laskeuduttuani puolenpäivän hujakoissa pelipaikoille haistelin alkajaisiksi laivakoiran kanssa hyvän tovin raikasta järvi-ilmaa ennen kuin painuin Tähden kapyysiin lounaalle ja sen jälkeen keulakajuuttaan päiväunille.

Vasta näiden tärkeiden toimenpiteiden jälkeen vetäisin työvaatteet päälleni. Olin nimittäin päättänyt tehdä tällä reissulla muutamia parannuksia kaksi vuotta sitten rakentamaani ahterikajuuttaan. Niinpä ensimmäiseksi nostin kaiken irtaimiston hytistä ja piirsin pitkää puulistaa apuna käyttäen uuden linjan ylemmän punkan kylkilaudalle. Tämä kavensi punkkaa nukkujan lantion ja jalkojen kohdilta 1-4 senttimetriä, mutta antoi sitä vastoin kaivattua lisätilaa alemmassa sängyssä loikoiluun ylävartalon ja eritoten hartioiden seudulle. Selvennyksenä vielä, että miehistön kesken olemme todenneet nukkumisen sujuvan sängyissä parhaiten, kun päät osoittavat eri suuntiin.

Pistosahalla toteutetun leikkaustoimenpiteen jälkeen mittailin uuden korkeamman Vuoksen sahalta haetun laitalaudan suurinpiirtein oikean mittaiseksi, ohensin sitä käsihöylällä kauttaaltaan noin 6 millimetriä sekä muotoilin siihen madalluksen punkkaan kulkemista helpottamaan. Sen jälkeen upotin tekeleen Saimaaseen laituripaalujen väliin vettymään ja taipumaan.

Pikkuhiljaa hämärtyvä ilta jatkui tämän jälkeen uuden lämmityspatterin syvennyksen teolla. Hytin takaseinälle korkealle ja kauas lattiarajasta sijoitettu "vanha" radiaattori ei nimittäin lämmitä toivotulla tavalla. Syynä alkuperäiseen paikan valintaan olivat tietenkin erittäin naftit tilat, jossa seisomakorkeuden omaava pieni kohta hytissä yritettiin pitää mahdollisimman vapaana kaikesta ylimääräisestä. Käytännössä oli kuitenkin tullut todettua, että patterin olisi oltava juuri tässä osassa hyttiä ja vieläpä lähellä lattiaa, jotta lämmintä kylmillä säillä varmasti piisaisi.

En muista tulinko sitä joskus jo kertoneeksi, mutta alemman punkan alla ei yksinkertaisesti ole lämmittimelle riittävästi tilaa. Ongelma ei myöskään ratkea ylemmän punkan alapuolella olevan hyllyn alle tai sen ns. "takaseinälle" vaatekassien taakse sijoitetulla patterilla, koska tilaa ei sielläkään ole tarpeeksi. Ainoaksi mahdollisuudeksi jääkin näin ollen hytin paneeliseen eutulaipioon sijoitettu lämmitin. Ilman syvennystä kuuma patteri olisi kuitenkin siinä kohdassa pahimmoilleen tiellä, joten päädyin suunnittelun jälkeen tekemään sille hiukan työlään, mutta juuri parahiksi 30 millimetriä lisää tilaa antavan syvennyksen.

Paneloinnin ja uretaanieristeen alta paljastui vanha teräksinen laipio.

Aikani ähellettyäni sainkin reiän tehtyä, uretaanieristeet poistettua sekä aivan oven vieressä irti heiluneet paneelin pätkät naulattua ja liimattua paikoilleen. Sitten huomasin kellon olevan jo yli kymmenen ja päätin laittaa tältä iltaa hanskat naulaan. Saunaa lämmitellessä suunnittelin seuraavan päivän hommia, jotka jatkuivatkin heti aamulla yläpunkan kaidelaudan taivutuksella. Yllättävän helposti ja ilman minkäänlaisia sälöjä yön vettynyt noin 15x150x2000 millinen lauta paikoilleen taipui. Suurilla puuruuveilla ja ruuvipuristimilla vedätin sen vähä vähältä sijoilleen ja ruikkasin aina väliin kosteuden kestävää puuliimaa. Muutamasta kohtaa piti lautaa myös kiilata alapuolisen kuvan osoittamalla tavalla pystyyn.

Tämän jälkeen jätin kaiteen kuivumaan ja aloin muokata sirkkelillä, pistosahalla sekä höylällä sopivia listoituksia patterisyvennyksen reunoihin. Pöytämallinen sirkkeli tai jonkinlainen tasohöylä olisi kyllä poikaa näissä nikkaroinneissa. Toki homman saa tekijämies hoitumaan vaikka puukolla, mutta aikaa menee kenttämallin kalustolla hukkaan aivan tolkuttomasti.

Päivän alkaessa kääntyä pikkuhiljaa iltaan oli listat kuitenkin lopulta valmiina ja patterin taakse jäävä vanha terässeinä maalattu "Gutzeitin" punaisella ruosteenestomaalilla. Niinpä päätinkin seuraavaksi purjehtia yönviettoon tunnin matkan päässä olevaan Satamosaareen. Siellä naputtelin vielä ennen löylyissä lämmittelyä ja uimista, punaiseksi petsatut listat syvennyksen ympärille sekä kiinnitin seinään patterin kannattimet ja kulmaraudan kannattamaan sivuttain kiinni tulevaa lämmitintä sen alapäästä.

Aamupäivällä värkkäilyt jatkuivat taas. Ensiksi poistettiin melkein vuorokauden kuivumassa olleen yläpunkan laitalaudan kiilaukset ja puristimet. Kotisatamaan siirtymisen jälkeen lauta vielä hiottiin ja petsattiin oikean sävyiseksi. Patterikin laitettiin oikealle paikalleen, vaikkei sen putkituksia vielä tällä reissulla ehdittäisi tekemään. Tämän jälkeen tapahtuneen kuumeisen imuroinnin ja pölyjenpyyhinnän loputtua ei ehtinyt kulua puoltakaan tuntia niin Tähtimiehistö saapui kokonaisuudessaan Niskalammille.

Useampi tovi ehti vielä kuitenkin hujahtaa, ennen kuin alus oli lopulta taas meriklaari ja pääsimme matkaan. Lammassaaressa tehdyn vesivarantojen täydennyksen jälkeen jatkoimme uudelleen Satamoon, jonne varttia meidän jälkeemme saapui myös m/s Turso. Sitä ennen me olimme ehtineet todeta lahden pohjoispuolisen "päälaiturin" liian täydeksi molemmille aluksille ja käyneet kokeilemassa Turson kipparin meille ehdottamaa paikkaa vastarannan eli etelänpuoleisen uuden laiturin ja rannan välissä. Se osoittautui kuitenkin liian matalaksi. No saipahan saaressa olijat jotakin katsottavaa, kun manööveerasin Tähteä kokeilumielessä rakoseen ja sitten sieltä pois. Viereisen venäläisaluksen kippari kävi jopa kysymässä englanniksi, miksei järvenpuoleinen laituripaikka ole ok? Yritin selittää hänelle, että meitä suurempi alus on tulossa siihen jne, mutta silloin Turson keltainen kuontalo jo vilkkuikin puiden lomasta.

M/s Turso ja m/s Tähti Satamosaaren sisälahdukan etelänpuoleisessa uudessa laiturissa. Taustalla myös m/s Lypsyniemi ja m/s Aili.

Laivat kyljikkäin laitettuamme kohotettiin iloiset ankkurimaljat viisivuotisen suunnitelman toteutumiselle. Nimittäin sitä, että olisimme yhtä aikaa samassa saaressa, ei ollut vielä koskaan aiemmin tapahtunut! Jos siis parin vuoden välein toistuneita regattaviikonloppuja ei lasketa.. Tätä juhlavaa hetkeä pitkitettiinkin varsin ansiokkaasti Turson salongissa pidetyllä kipparikokouksella aina aamupuoleen.

Kun nuorempaa miehistön osaa kielletään olemasta koko ajan kännykällä, syntyy näin hienoa taidetta. Kyseessä Savonlinnaa kotisatamanaan pitävä s/s Oberon III.

Seuraavan iltapäivän puolella kokouksessa läpi nuijitut ja pöytäkirjoihin kirjaillut suunnitelmat laitettiin sitten käytäntöön ja alukset irroitetiin toisistaan, kun Turso lähti hakemaan miehistönsä puuttuvaa neljännestä kotisatamastaan Likosenlahdesta. Sillä välin me jutustelimme saaressa olleiden muiden wanhojen laiwojen Lypsyniemen ja Ailin miehistöjen kanssa. Tämän jälkeen käynnistettiin myös Tähden Wickström ja suunnattiin Satamosaaren länsipuoliselle Hetonselälle, jossa kohdattiin, aivan kuten oli viime yönä huolella suunniteltu, Turso uudelleen. Päätöksemme, ettei tänä viikonloppuna ajella pitkiä siirtymiä piti edelleenkin ja niin hurautimme peräkanaa vain läheiseen Pullikaiseen. Matkalla koettiin hauska hetki, kun eräs Turson miehistöön kuuluvista tyyräsi Tähteä samaan aikaan, kun Turso ajoi vierellämme. Luonnollisesti alukset tervehtivät tällöin myös viheltimillä toisiaan!

M/s Turso.

Pullikaisesta ei ole tarjota sen kummempaa raportoitavaa. Normaalein huviveneilijäin manööverein suoritimme illanvieton ja kävimme puolenyön hujakoissa nukkumaan. Seuraavana sunnuntai-aamupäivänä oli aistittavissa selvää haluttomuutta lähteä ajamaan laivoja takaisin kohti kotisatamia. Päättäväisesti istuimmekin pitkään ja huolella aamukahvilla, yrittäen kaikin mahdollisin keinoin vältellä kuulemasta arkikiireiden laineiden koko ajan kovenevaa liplatusta.

Risteilyitä Saimaalle tekevä m/s Emma tavattiin Lammassaaren sataman edustalla.

Lopulta heitimme tursolaisille hyvästit ja ajoimme Niskalammille. Siellä hyppäsi Tähden miehistö viipymättä autoon ja jatkoi samoilla höyryillä kotia kohti. Minä jäin kuitenkin vielä yhdeksi illaksi jatkamaan puuhia. Empimisen jälkeen päädyin kyllästämään tervan ja puuöljyn (1:3) seoksella keväällä tekemiäni törmäyslistoja. Kaksi tuntia vierähti siinä suti kourassa kurotellessa ja kumiveneessä rimpuillessa oikein kivuttomasti.

Senkään jälkeen ei vielä ollut aika pistää pensseliä santaan vaan vaihdoin vain välineen tuhdimpaan ja jatkoin yhtä kyytiä viime syksynä kesken jäänyttä laiturilankkujen kyllästysoperaatiota. Noin viisi litraa ehdin tervalla höystettyä ratapölkkykyllästettä muutamilta osin hiukan lahonneisiin lankkuihin levittää, ennen kuin yläkerran Herra päätti viheltää pelin poikki. Koko iltapäivän yllämme roikkuneet tummat pilvet alkoivat nimittäin ripottaa koko ajan kiihtyvällä tahdilla vettä ja kuten tiedätte, ei tällaisten töiden teko sateella ole mahdollista.

Tähtivierailu s/s Tarjanteella

Aktiivisemmin tämän kesän, mutta tarkemmin ottaen useamman vuoden kestänyt empiminen saatiin vihdoinkin päätökseen, kun sain varattua ajan vierailuun Tampereelta Virroille liikennöivälle s/s Tarjanteelle. Sopiva rakonen löytyi itse asiassa elokuun alkupuolelta yllättävänkin helposti, sillä Tähden kahden kuukauden mittainen kesälomareissu oli juuri saatu päätökseen, eikä miehistöllä näyttänyt kipparia lukuunottamatta olevan vielä minkäänlaista hinkua päästä takaisin vesille. Lopullisena kimmokkeena asialle toimi Päijänteellä majailevan Kyminsuu-hinaajan kipparin esittämä kutsu. Hän kun on kuluneen kesän toiminut Tarjanteen konepäällikkönä.



Suunnittelu oli tosiaan vienyt kauan, mutta olipa ilokin sen mukainen, kun pääsin kokemaan yli vuosisadan mittaista laivahistoriaa aluksella, joka edelleenkin liikennöi alkuperäisellä noin 120:nen kilometrin mittaisella Runoilijan tieksi jo vuonna 1934 nimetyllä Tampere-Muroleen kanava-Ruovesi-Visuvesi-Virrat -linjallaan viikoittain. Jos oikein ymmärsin, ei näin pitkäikäisiä ja edelleenkin aidolla matkustajahöyrylaivalla ajettavia reittejä ole maailmassa enää jäljellä kovinkaan montaa. Runoilijantie -varustamolle ja liikennöinnin rahoittamiseen (minulle kerrotun mukaan) osallistuville Näsijärven ympäryskunnille onkin perinteen ylläpidon ja yrittelijäisyyden takia heti jutun alkajaisiksi nostettava kipparihattua ja korkealle!

S/s Visuvesi uuden mastonsa kanssa Mustalahdessa (klikkaa nimeä niin linkki laivan tietoihin aukeaa).

S/s Näsijärvi II. ja taustalla s/s Tarjanne.

Nämä faktat mielessäni saapastelin juna-asemalta aamuisen Tampereen läpi Mustalahden satamaan, jossa Tarjanteen ohella edellisten kuvien s/s Visuvesi ja s/s Näsijärvikin majailevat. Viimeistä mutkaani Näsinkallion kupeelta satamaan päin kaartaessa näin alukseennousun olevan siellä jo täydessä käynnissä. Vaikka laiturilla kiemusteli pitkä jono, aivan matkustajapaikkojen mukaista maksimia eli 115 ihmistä ei tälle vuoden viimeiselle matkalle ollut tulossa. Kuulin kuitenkin päivän aikana henkilökunnan tyytyväisen oloisista kommenteista, että jokaisesta 76:sta lipun lunastaneesta kyytiläisestä oltiin aidosti kiitollisia.

Asiaa miettiessäni tulin myös siihen tulokseen, että ainakaan hinnan ei pitäisi olla esteenä mukavan kesäpäivän vietolle vesillä, sillä yhteen suuntaan kuljettu reilut kahdeksantuntinen matka maksaa vain 60 euroa. Huomautuksena, että tällaista nostalgiatrippiä ei sitten voi hinnan eikä muidenkaan mittareiden pohjalta verrata nykykalustolla tehtyyn juna-, linja-auto- tai laivamatkaan. Toki paluumatkaan tai yöpymiseen joko laivalla tai Virroilla sekä ruokailuihin yms. saa sitten käytettyä rahaa halutessaan aivan niin paljon kuin haluaa..

Syksyllä 1929 tuhoisin seurauksin Näsijärveen uponneen Höyrylaiva-Kurun "taivasmoottori" on entisöitynä Mustalahdessa kunnioittamassa onnettomuuden uhrien muistoa sekä muistuttamassa meitä kaikkia vesiliikenteen vaaroista.

Kysyessäni laiturilta käsin ravintolan tarjoilijoilta Konemestari-Puttosta sain määräyksen nousta kannelle ja opastuksen keskilaivaan konehuoneen ahtaan oloisen portaikon luokse. Sen alapäästä löysinkin miehen työnsä äärestä rasvakannu kourassa, "rasvarin" uniformuun pukeutuneena. Tosin se taisi olla prikulleen sama asuste, jota myös konemestari tai oikeammin kuulema "konepäällikkökin" käytti. Ymmärtänette tästä viisastelusta, että alakerran puolella ei ole enää nykyisin kuin yksi henkilö hommissa. Höyrykäyttöisessä laivassa sen mahdollistaa halkolämmityksestä luopuminen ja kaksi vuonna 1964 asennettua öljypoltinta. Työ on siis näiltä osin kevyempää ja lämmittäjien ja halostushommien yms. puuttuessa tietenkin kätevämpää ja todennäköisesti myös halvempaa. Siihen, onko joku osa höyrylaivaromantiikasta tämän myötä kadonnut en halua ottaa kantaa, koska laiva on kuitenkin käytössä ja liikkuu! Tuskin myöskään nykyinenkään polttoaine eli kevytpolttoöljy aivan ilmaista on, sillä sitä tarvitaan Virroilla käyntiin noin parituhatta litraa.

Konehuoneen kuilu.

Höyrykattila ja alla sen kyljestä löytyvät valmistajakonepajan kyltit.

Tarjanteen historiasta ja kaikesta muustakin alukseen liittyvästä löytyy valtavasti tietoa internetistä, mutta kerron tässä kuitenkin muutamia faktoja ja tarinoita. Ne tarttuivat pääasiassa mieleeni alukselta hankkimastani kirjasta "Matka entisyyteen", jonka on kustantanut Tarjanteen aina vuodesta 1967 asti omistanut Runoilijan tie Oy. Tämä 29,45 x 6,25 m kokoinen, 2,39 syväyksellä kulkeva ja peräti 300 hevosvoimaisella trippelihöyrykoneella varustettu laiva on koottu Lehtoniemen konepajan toimittamista osista täällä Näsijärvellä Vilppulan Mäkitalonlahden rannalla keväällä 1908.

Konehuoneen valaistusolosuhteet tekivät tepposet kameralleni ja kaikista siellä otetuista kuvista tuli hiukan epätarkkoja. Pahoitteluni siitä!

Kovan urakoinnin jälkeen konepajan edustajat laskivat aluksen eräänä toukokuisena yönä salaa vesille ja jo 21.5.1908 oltiin valmiita lähtemään Ruoveden kautta Tampereelle. "Koneen kanssa oli aluksi ongelmia, kun liian tiukat laakerit ja busslingit alkoivat kuumentua ja savuta, jopa liekkejäkin näkyi. Kipoilla ajettiin laakereihin öljyä kuin vettä kiukaalle. Ruoveden kirkkorannan laituriin saavuttaessa kiireessä kokeilematta jäänyttä pakkia ei myöskään saatu päälle, vaan alus törmäsi vauhdilla laituriin sillä seurauksella, että muutama paikalla olleen soittokunnan jäsenistä keikahti laiturilta järveen." Edellinen on lainausta kyseisestä kirjasta.

Konehuoneen telegrammi.

Onko tämä sitten jokin "tosielämän telegrammi"? Vastaus lienee hiukan epäselvä, mutta niinpä on toisaalta kuvakin..

Meidän matkamme ei onneksi kuitenkaan ollut näin hurja, vaan kaunislinjainen laiva lipui taitavan ja todella rauhallisen oloisen kapteeni Sami Salmen hallinnassa ensin ulos satamasta, matkasi seuraavaksi Näsijärven yli, läpäisi Unnekiven salmen ja solahti sitten Muroleen kanavaan. Kansimies saapui sillalle ruotelin ääreen vasta muutamaa minuuttia ennen kanavaan tuloa, jotta päällikkö pääsi ulos komentosillan ulokkeelle käskynvälittimen ääreen. Vaikka minä olin pyytänyt päästä sillan nurkkaan katsomaan suoritusta ja saapuipa joku ulkomaalainen matkustajakin omin lupinensa kipparin viereen kamera kourassa tarkkailemaan, kuinka homma hoidetaan, ei rauhalinen ilmapiiri komentosillalla järkkynyt tippaakaan. Laiva ajettiin pienestä sivutuulesta huolimatta kanavaan kuin taskuun ja vieläpä melkoisella vauhdilla. Vain muutama metri oli enää matkaa jälkimmäiseen sulkuporttiin, kun käskynvälitin lopulta kilahti ja kertoi konepäällikölle pakkia tarvittavan. Valtavan 1,6 metrisen potkurin kuohahdus perässä ja pieni ahterin siirtyminen paapuuriin, ja niin pysähtyi bruttovetoisuudeltaan 133 tonninen (GT) laiva juuri oikeaan kohtaan. Ei tarvinnut uusia potkuja suuntaan eikä toiseen. Sen verran kippari oli koneenkäyttäjää stopista etukäteen varoitellut, että oli tiedottanut radiopuhelimella 5 metrin välein etäisyyden sulkuporttiin.

Matkustajat odottelemassa kanavan laidalla laivaan pääsyä.

Pari tuntinen alkutaival Muroleeseen asti oli ajettu noin 9,5 solmua, mutta kanavan jälkeen laitettiin Tarjanne oikeaan laukkaan, kun vauhti nostettiin melkein maksimiin eli yli kymmeneen solmuun. Syynä tähän oli myöhemmin tehtävä normaalia pidempi pysähdys Ruoveden virkeän oloisessa laivarannassa, kun septitankki täytyi tyhjentää. Vaikka vastaan tulleita huviveneitä näyttivät laineemme jonkin verran heiluttelevan niin ylättävän pieninä minä silti niitä pidin, esimerkiksi Heinäveden reitillä porhaltavaan Puijoon verrattuna. Kippari kertoi jääkeulan muodon muuttamisen paremmin vettä halkaisevaksi talvella 2006-2007 vaikuttaneen aallon muodostukseen sitä pienentävästi ja aluksen suuntavakavuudenkin samalla parantuneen olennaisesti. Tarjanteeseen tehtiin siis tuolloin laivayhtiön hallitsemalla Jäminkipohjan telakalla massiivinen pohjaremontti, jonka myötä koko kaaritus sekä pellitys (8mm) uusittiin vesirajasta alaspäin kauttaaltaan.

Minä jätin kuitenkin pian muiden aluksien tarkkailun sikseen, sillä mielenkiintoisinta oli tässä vauhdissa siirtyä ensin konehuoneen kuumuuteen ihailemaan höyrykoneen käyntiä ja sen jälkeen takaisin laivan tuulenvireen viilentämään ahteriin tarkkailemaan täkin tasalle nousevaa mahtavaa peräaaltoa. Ei tuollainen tyhjästä synny vaan kyllä siinä koneesta otettiin oikein kunnolla tehoa irti. Höyrykoneen ja sen kanssa 1:1 välitetyt potkuriakselin kierrosluvun arvioi konepäällikkö olevan tässä vauhdissa aika tarkalleen 217 kierrosta minuutissa. Ja vaikka joku avoreelingin kaideputki kotoisasti kannella hiukan resonoikin, kuten Tähdessä suoraan runkoon pultatun Wickströmin käydessä, niin on se todettava, että kyllä kone hyvin tasaisesti pyöri. Asiassa kannattaa huomioda vielä se, että tämän kokoluokan höyrykoneet käyvät normaalisti huomattavasti hitaammilla kierroksila. Eipä Tarjanteen koneen kunto toisaalta yllättänyt, kun kuunteli listaa sille keväällä tehdyistä huoltotoimenpiteistä. Oli luistit säädetty, kampiakselin runkolaakerit ja kiertokankien alapään laakerit laitettu, ristipäistä otettu väljät pois ja niskalaakeri säädetty jne..

Onneksi pääsin matkan aikana jututtamaan useampaan otteeseen myös kipparia, joka paljastui muun muassa huvikäytössä olevan ja myöskin Mustalahdessa majailevan Hiski-laivan omistajaksi. Kymmenen vuotta hän kertoi päälliköineensä Tarjannetta ja viettäneensä muutenkin koko ikänsä näillä Näsijärven selkosilla. Olin oikeasti hiukan yllättynyt kuullessani kuinka myös hän oli ollut mukana höyrykattilan vain viisi päivää kestäneessä kaikkien 166 tuubin eli tuliputken vaihtourakassa. Kyseinen manööveri oli syynä aluksen koneviasta, siirtohinauksesta ja parin risteilyn peruuntumisesta heinäkuun loppuolella julkaistuihin uutisiin.

Tuubiremontin työporukka oli käsittänyt pari ulkopuolista ammattilaista apunaan vain kapteeni ja konepäällikkö. Uskomaton rypistys! En tietenkään tiedä ajatteletteko te niin, mutta ainakin minä kuvittelisin Museoviraston perinnelaivarekisteriin kuuluvan Tarjanteen säilyvän jälkipolville tuollaisella henkilökunnan sitouttamisella ja perehdyttämisellä erinomaisesti. Tehdään hommat mahdollisimman pitkälle omalla porukalla ja ollaan ainakin jollain tavoin mukana kaikessa. Tunteepahan miehistö laivansa! Kuten Matka entisyyteen-kirja asian sanoo. "Koska Tarjanteen kaltaisen vanhan laivan kunnossapito, huolto ja korjaukset eivät ole mitään rutiinityötä, ovat avainhenkilöiden henkilökohtainen kiinnostus laivaromantiikkaan sekä monipuolinen kätevyys ja työn jatkuvuus tärkeitä edellytyksiä työn onnistumiselle." Tuo lause kertonee siitä, että myös aikaisemmissa miehistöissä on ollut mukana asiasta kiinnostuneita.

Muitakin mielenkiintoisia juttukavereita sattui kohdalleni. Ravintolan maittavia paistettuja muikkuja nauttiessa parkeerasi viereeni nimittäin aito ja oikea laivaharrastaja, joka kertoi jo 1960-luvulta asti perehtyneensä höyrykäyttöisiin matkustajalaivoihin. Merelläkin liikuneista vaikutti hänellä olevan tietoa kosolti, mutta pääasiallinen mielenkiinto on kuitenkin kohdistunut sisävesialuksiin. Saimaan valkokylkien monemoisista nimikuvioistakin hän oli jopa niin hyvin selvillä, että pystyi luettelemaan niitä useammankin aluksen kohdalta aikojen alusta nykypäivään. Vielä ei tietovisailu myöskin erinomaisen "laivamuistin" omaavan konepäällikkö Puttosen kanssa äitynyt täyteen vauhtiin, mutta mikäli se tästä jämsäläisestä vanhasta herrasta kiinni jää, tulee hän takuulla taas ensi vuonna Tarjanteelle matkustajaksi ja silloin mittelön jatkuminen on väistämätön tosiasia.

Kautun siltojen takia mastot piti laskea, joten minäkin pääsin käymään katolla. Kuvasin käynnistä lyhyen videon ja se löytyy täältä.

Visuveden kääntösillan jälkeen S/s Kurun vanhan ja maalle vedetyn rungon ohi ajettaessa kerroimme tämän laivaharrastajaherran kanssa yhteistuumin eräälle vanhemmalle rouvalle keulatäkillä lyhennelmän kyseisen aluksen syyskuussa 1929 kohtaamasta tragediasta. Matkan aikana tulleet tietoiskunomaiset ja hauskasti laivakellon kilkatuksella merkityt kuulutukset, kun eivät rouvan tiedonjanoa riittäneet näiltäosin tyydyttämään. Onneksi satuimme kuitenkin olemaan paikalla!

Myöhemmin kotona löysin Matka entisyyteen -kirjasta vielä lisätietoa tästä Kurun loppusijoituspaikkana toimivasta hiekkarannasta ja siitä miksi alus siellä ylipäätään majailee? Kyseinen ranta on ollut taannoin Antti Juseniuksen roomuveistämön telakka-aluetta. Jusenius puolestaan oli Tarjanteen entisen pitkäaikaisen konemestarin, Otto Majakarin isä. Perheen lapsista moni muukin palveli Näsijärven laivoissa ja niin teki Antti itsekin, kun 25-32 metrisiä proomuja, joita rannassa tehtiin vuosien 1916-1932 välillä peräti 29 kappaletta, rakennettiin vain talvella. Näiden lisäksi Jusenius porukoineen valmisti paikalla kolme tervahöyryä, yhden hinaajan, kaksi höyrypurtta, monta lastuumoikkaa ja lukemattomia kelupaatteja. "Ikäänkuin muistomerkkinä tästä laivanrakennustoiminnasta lojuu rannalla tuon kuuluisan Kuru-laivan ruostunut runko. Se palveli viimeiset vuotensa Visuvesi Oy:n proomuna ja upposi tehtaan rantaan proomukuljetusten loputtua. Sieltä sen nosti ylös kylän seppä poikansa kanssa jo 60-luvulla ja heiltä se on jäänyt nykyiselle paikalleen."

S/s Kurun runko Visuvedellä.

Olette ehkä joskus kuulleet hauskan kaskun, kuinka "soittaja soittaa ja haitaristi haittaa"? Tämä tosin ei pätenyt tippaakaan Tarjanteella tekemäni matkan aikana. Nimittäin laivan hanuristiksi valikoitunut tamperelainen musikantti osoittautui todella mukavaksi juttukaveriksi. Näiden jutustelujen "lomassa" hän vielä loihti instrumentillaan kanavapaikkoihin, rantautumisiin ja myös joidenkin selkien ylityksiin juuri oikeanlaisen tunnelman, esittämällä matkustajille 1900 -luvun alun suomalaista tanssimusiikkia. Tuosta musiikkilajin nimityksestä en osaa tarkemmin sanoa, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan? Ja osaatte varmaan myös kuvitella minkälaisen vaikutuksen valtaosaltaan eläkeikäisistä koostuvaan matkustajakuntaan tuollainen musisointi teki? Mielestäni se, että aluksen mukana oli nimenomaan oikea, aito ja elävää musiikkia esittävä haitaristi sen sijaan, että samat kappaleet olisivat kuuluneet laivan äänentoistojärjestelmän kautta, oli erinomainen veto varustamolta!

Yli kahdeksan tuntia kestäneen matkan aikana katselin Tarjanteen varsin tarkkaan läpi, kuten edellisistä ja seuraavista kuvista voitte varmaan huomata. Konepäällikön hyttiä lukuunottamatta en tosin ehtinyt näkemään muita hyttitiloja, vaikka vain yksi niistä oli tällä matkalla varattuna englantilaisperheelle. Alunperin myös minulla oli tarkoitus yöpyä laivalla ja palata sillä myös seuraavana päivänä takaisin Tampereelle, jolloin olisin varannut yhden hytin itselleni. Se ei kuitenkaan muiden kiireiden takia ollut tällä erää mahdollista, joten jotain jäi seuraavaankin kertaan.

Polttoaineen täyttöyhteet ja tyyrpuurin puoleinen pollari keulakannella.

Alakannen etuosassa olevan ja ilmeisesti vuonna 1991 uusitun tunnelmallisen mahonkisisustaisen ravintolatilan lisäksi yläkannen legendaariset Axel Gallén-Kallelan vuonna 1916 suunnittelemat ruokailutilat tuli kuitenkin tarkistettua pariinkin otteeseen. Monet mukana olleista matkustajista ruokaili täällä ilmeisesti useammassa eri kattauksessa ja hyvin näytti heillekin ikkunoista avautuvissa upeissa maisemissa laivan ruoka maittavan.

Ruokasalista kerrotaan Matka entisyyteen -kirjassa seuraavaa. Laivayhtiö päätti syksyllä 1915 uudistaa matkustajien nousseen vaatimustason tyydyttämiseksi ravintolatilojen ilmettä ja pyysi helsinkiläiseen elämänmenoon sekä siellä asuvien ihmisten kierouteen ja halpamaisuuteen kyllästynyttä, ja juuri takaisin Ruoveden Kallelaan muuttanutta Gallén-Kallelaa, suunnittelemaan Tarjanteen uudistuksia. Toukokuussa 1916 ne saatiinkin valmiiksi, mutta ehtivät harmillisesti olla käytössä vain kymmenen päivää ennen kuin Satakundskaja Flotillan, josta minäkin olen joskus Teille tarinoinut, takavarikoi saksalaisten maihinnousun pelossa sotilaskäyttöön kaikki Näsijärven suurimmat alukset. "Koko yläkannen peräpuoli ruokasaleineen revittiin pois ja sen seinäelementeillä jatkettiin alakannen ulkoseinää peräänpäin, keulakannelle asennettiin tykki ja laiva maalattiin ruskeanvihreäksi."

Paljon olisi vielä kerrottavaa ja paljon jäi varmasti kaiken kokemusähkyn keskellä huomaamattakin, mutta taidan suosiolla lopettaa hiukan sekavan oloisen Tarjanne-tarinani tähän. Tälle syksylle ei laiva taida enää tehdä kuin yksityisiä tilausajoja sekä pari-kolme tuntisia brunssi- ja illallisristeilyitä, mutta kyllä niilläkin tunnelmaan pääsee. Ensi vuonna alus kuitenkin liikkuu jälleen reittiliikenteessä, joten jos ei nyt niin viimeistään silloin, menette jokainen käymään oikealla höyrylaivaristeilyllä!

Tarjanne perillä Virtain laivarannassa.