Laivurikurssit

Suoritin mielenkiinnosta vuosi takaperin ensimmäisen laivurikurssini eli Saaristolaivurin tutkinnon. Merimerkkeihin, navigointiin, aluksien valotunnuksiin ja vaikkapa käytettäviin äänimerkkeihin keskittynyt kurssimateriaali antoi mielestäni paljon hyödyllistä tietoa vesiliikenteestä ja sen säännöistä. Sen sijaan esimerkiksi veneen käsittelyyn tai vaikkapa laiturimanöövereihin ei kyseinen kurssi tarjonnut oikeastaan mitään apua. Siinäpä varmaan myös yksi syy, miksi monet laivurikurssien teoriapitoista asiasisältöä niin kovasti kritisoivatkin. Ei ole nimittäin kerta eikä kaksi, kun olen saaristo-, rannikko- ja avomerilaivurikursseista haastellessani kuullut ironisesti todettavan jotenkin tähän tapaan: Kyllähän sitä ihminen saa aikansa kuluksi "harrastaa" vaikka kansantanhuja! Eipä sillä, että tanhuissa mitään vikaa olisi..

Samaan hengenvetoon olen kyllä myös saanut kuulla ainakin pääkaupunkiseudulla järjestetyistä ja ilmeisen suosituista käytännön veneilykursseista, joissa on ymmärtääkseni harjoiteltu karttaplottereiden käyttöä, veneen käsittelyä, laiturimanööverejä, solmujen tekoa ja vaikkapa hengenpelastustaitoja. Jotenkin tuntuisi, että molemmille suuntauksille ja varmasti niiden sopivalle yhdistelmälle riittäisi jatkossakin tarvitsijoita.

Joka tapauksessa. Selvittyäni kunnialla viime kevään kokeesta asetin jo ennen vuodenvaihdetta tämän kevään tavoitteeksi seuraavan, eli Rannikkolaivuritutkinnon suorittamisen. Kiireisen arkirytmin takia ajattelin hoitaa tämänkin kurssin itseopiskeluna aivan kuten edellisenkin. Viikottaiseen läsnäoloon luennoilla, kun ei tässä elämäntilanteessa yksinkertaisesti vain ole minkäänlaista mahdollisuutta. Tästä johtuen onkin ottanut varsin paljon aikaa opetella itsekseen laskemaan vuoroveden liikkeitä tai vaikkapa merkintälaskuja, joilla aluksen tulopaikan koordinaatit saadaan laskemalla selville lähtöpaikan, kulkusuunnan ja nopeuden ollessa tiedossa. Annetut tehtävät ovat kyllä erittäin helposti ymmärrettävissä, mutta jotenkin laskukaavojen tallentaminen päähän ja niiden ymmärtäminen sillä tavalla, että ne olisivat joustavasti sovellettavissa tehtävissä, on osoittautunut haastavaksi.

Pakko sanoa sekin ääneen, että rannikkolaivuritutkinnon oppimateriaalina käytettävästä ja paljon informaatioita sisältävästä Veneilijän merenkulkuoppi II -kirjasta paistaa mielestäni läpi myös hienoisen negatiivinen asenne itseopiskelua kohtaan, aivan kuten viime keväisen tutkinnon tervetulotoivotuksestakin. Siinä nimittäin tutkintotilaisuuden järjestäneet Helsingin navigaattorit kehoittivat itseopiskelijoita sarkastisesti "tulemaan koittamaan onnea"! Edeltävällä viittauksella kirjaan tarkoitan puolestaan ajoittain vajavaisia esimerkkitehtäviä. Monet asioihin liittyvät yksityiskohdat tulevat nimittäin esiin vasta harjoitustehtäviä tehdessä, kun niistä ei ole puhuttu tai ainakaan niitä ei ole selväsanaisesti käsitelty edeltävässä alustuksessa tai esimerkeissä. Ongelmaa kuitenkin helpottaa onneksi se, että kirja sisältää paljon harjoitustehtäviä, joita itsepintaisesti ratkoessa epäselvätkin asiat pikkuhiljaa aukenevat ja selviävät vasta-alkajallekin.

Harjoittelemaan pääsee myös netistä löytyvillä vanhoilla kokeilla. Puuhastelu niiden parissa onkin osoittautunut hyväksi ja kokeiden vaatimustasosta havainnollisesti kertovaksi lisäksi kirjan materiaalin rinnalla. Tosin niidenkin, varsinkin vanhempien tutkintojen, mallivastauksissa osoitetaan välillä sellaista mestarillisuutta saivartelun saralla, että ajoittain olen suosiolla vaihtanut epäselvästä tehtävästä toiseen. Olen kyllä samaa mieltä, jotta kokeiden kysymyksenasettelun pitäisi olla mahdollisimman selkeä, ja sitä ne eivät valtakunnallisissa tehtävissä tosiaankaan aina ole. Mutta olisiko turhanpäiväisen meuhkaamisen sijaan kuitenkin järkevämpää kehittää sekä kirjaa että kokeita haluttuun suuntaan, eikä tuhlata energiaa toisten jonninjoutavaan nokitteluun? Ainakin meille Teidän "asiakkaille" siitä olisi paljon enemmän iloa. Mielestäni kurssien käymisen perimmäisenä tavoitteina olevien vesiliikenteen paremman sujuvuuden ja turvallisuuden lisääminen onnistuisivat näin myös paljon todennäköisemmin. Onneksi tämä toiveeni näyttääkin toteutuneen uudemmissa, 2010-luvulta peräisin olevissa kokeissa ja niiden mallivastauksissa.

Toivon, ettei kuvanne laivurikursseista muodostunut tämän kirjoitelmani pohjalta liian negatiiviseksi, sillä ainakin minulle niiden tarjoaman informaation haltuunottaminen on opettanut paljon käytännössäkin tarvittavaa veneilytietoutta. Tietoni ovat niiden myötä karttuneet ainakin jo mainituista aluksien valotunnuksista ja väistämissäännöistä vaikkapa erilaisiin tutkan käyttöön liittyviin seikkoihin ja sääilmiöiden muodostumiseen vaikuttaviin tekijöihin saakka.

Vielä on onneksi pari päivää armonaikaa ennen ylihuomenna, eli huhtikuun 24. päivänä olevaa koetta. Asioiden kertausta on ainakin minun vielä tehtävä jonkin verran, jotta kokonaisuudet pysyisivät päässäni edes jollakin tavalla selkeinä. Eikä siinä tietenkään ole vielä kaikki, sillä seuraavakin haaste on jo selvillä. Tutkinnosta suoriuduttuani edessä on nimittäin seuraavaksi Rannikkolaivurin radiotodistuksen suorittaminen Viestintäviraston joka tiistai Helsingissä järjestämässä tutkintotilaisuudessa. Sitäkin materiaalia olen aina iltapuhteina koittanut selailla. Puuhaa veneilyharrastuksen tiimoilta siis riittää ja hyvä niin!


Tuossa vielä muutamia linkkejä. Parista ensimmäisestä löytyy laivurikurssien harjoitustehtäviä.

http://www.suomennavigaatioliitto.com/tent.htm

http://www.turunnavigaatioseura.fi/koulutus/tutkinto.htm

https://www.viestintavirasto.fi/taajuudet/radioluvat/veneilijatjamerenkulku.html

https://www.viestintavirasto.fi/attachments/Rannikkolaivurin__radioliikenne_opas_2010.pdf

http://ruorikoulu.fi

http://www.venekoulutus.fi/veneilykurssit/käytäntö

Pullikainen

Kuultuani, että jäätilanne Saimaalla alkaisi jo sallimaan veneilyn ja todettuani asian Ympäristöhallinnon verkkosivuilta (osoite alla) päätimme toteuttaa kevään ensimmäisen Tähti-retken kolmihenkisen miehistömme voimin. Ajankohdan valikoitumiseen vaikutti olennaisesti myös yhden yön reissun ensimmäiselle päivälle luvattu aurinkoinen joskin varsin viileä keli. Lämpömittari pysyttelikin päiväsaikaan uskollisesti 2-3 celsiusasteen lukemissa ellei auringonpaisteen hetkellisiä vaikutuksia oteta huomioon.

http://wwwi3.ymparisto.fi/i3/tilanne/fin/Jaanpaksuus/Jaanpaksuus.htm

Matkakohteeksi olin jo etukäteen kaavaillut Kaidonselän ja Vahvasalonselän ympäröimää houkuttelevan näköisellä laguunilla varustettua saarta, joka kantaa nimeä Pullikainen. Löytyy yläpuolisen kartan vasemmasta laidasta sijainnista 61°13,8' P  28°27,7' I. Saaren eteläpuolisen Kenkäsaaren itäpuolella kävinkin viime kesänä viettämässä yhden yön ankkurissa ja luoteispuolella olevan Karvasalon saaren pohjoispuolista 2,4 metrin väylää kotisatamaan Niskalammille on myös tullut ajettua jo useampaan otteeseen. Täälläpäin liikkuessa ja siinä samalla karttaa silmäillessä onkin tullut kiinnitettyä huomiota Pullikaisen suojaiselta ja houkuttelevalta kohteelta näyttävään sisälahteen.

http://www.veneilysaimaa.com/pullikainen.htm

Saatuamme kaikki tarvittavat matkavalmistelut tehtyä ja irroittauduttuamme Niskalammen kaijasta oli virallisen matkaryypyn aika. Enkä nyt puhu itsestäni vaan kevään ensimmäisen kaksitahtiöljy-snapsin tarjoamisesta alakerran Herra Wickströmille.

Katsokaa tätä maisemaa. Veneilykeli ei juuri voisi parempi olla, vaikka onkin vasta huhtikuun 18. päivä. Oikeastaan vain edellä kertomani lämpötilalukema voi paljastaa kuvan oton todellisen ajankohdan. Vesi oli muuten 2,6 asteista.

Kuten aiempina vuosina merelläkin niin ruuhkaksi asti ei tähän aikaan muita vesilläliikkujia voi sanoa vielä olevan. Neljä alusta laski kansimiehistömme kahden päivän saldoksi. Niistäkin kaksi oli perämoottorilla kulkeneita kalastusreissulla olleita soutuveneitä.

Matkalle sattunut Satamosaari veti meitä "vanhasta tottumuksesta" sen verran puoleensa, että kävimme mielenkiinnosta katsastamassa suojaisan sataman jäätilanteen. Länsipuoliseen lahdukkaan ei olisi ollut vielä mitään asiaa, mutta itäpuolen laitureihin olisi jo halutessaan voinut kiinnittyä.

Ryypyn saaneen Wickströmin iloisen jyskytyksen yli kuului pienien jäälauttojen keväinen kihinä. 3-6 metriä sekunnissa puhaltaneen pohjoistuulen vaikutuksesta koko etelärannan jääpeite oli jatkuvassa liikkeessä.

Aikamme jääperformanssia kummasteltuamme jatkoimme matkaamme kohti varsinaista kohdetta. Pohjoisesta länsiluoteeseen pyörähtänyt ja hitusen voimistunut tuuli nostatti pientä, parjaimmillaan noin 60 senttistä aallokkoa. Matkantekoon se vaikutti lähinnä vain kantta kastelemalla.

Jo viime kesänä huomattuani ensi kerran Pullikaisen olemassaolon yritin etsiä tietoa laguunin syvyydestä ja mahdollisesta reitistä sinne. Merikartalla ja plotterilla vettä näytti itse lahdessa olevan reilusti, mutta sinne kulkeminen olisi näköjään suoritettava kiviä väistellen. Jostakin syystä kaipaamaani tietoa en kuitenkaan onnistunut löytämään ja paikanpäälle saavuttuamme päätinkin vielä kertaalleen tutkia asiaa ja laskea ankkurin siksi aikaa saaren suojanpuoleisen rannan lähettyville.

Paistattelimmekin siinä tovin verran päivää. Kansimiehistö suoritti täkin pesun, messipojan hoitaessa sillä aikaa ruokatarjoilun järjestämistä sekä tulen sytyttämistä saunan uunin.

Yläpuolisen kuvan taustalla Pullikaisesta kaakkoon sijaitseva Kenkäsaari.

Kansien puhdistuttua ja vatsojen täytyttyä tuohutessani juuri tutkimusteni parissa internetin ihmeellisessä maailmassa, puhelimeni alkoi odottamatta soimaan. Kymmenisen minuuttia kestänyt puhelu antoi yllätyksekseni vastauksen käsillä olevaan ongelmaan ja lahteen meneminen alkoi vaikuttaa muutenkin todella kiinnostavalta ja vaivan arvoiselta vaihtoehdolta. Kiitos vain tiedoista!

Niinpä siinä saunan lämpiämistä odotellessa nostimme ankkurimme ja vaihdoimme lokaatiotamme. Vaikka olin kiikaroinut saaren eteläpuolella suojaisaa ankkuripaikkaa paria tuntia aiemmin etsiessä lahden mahdollisen kulkuaukon suuntaan, en ollut onnistunut näkemään pieniä itä- ja länsireimoja, jotka ovat sijoitetut osoittamaan turvallista kulkua laguuniin. Reitti kulkee aivan saaren länsikärjen tuntumassa.

Ohittettuamme reimarit ja matalan kohdan vettä olikin jo heti monta metriä. Kaarsimme loivasti styyrpuuriin kohti kaakkoon päin aukeavaa lahtea. Vastaan tuli seuraavaksi eteläviitta, jonka sivuutettuamme edessä alkoikin sitten jääkenttä. Ankkuripaikan olisin ilman muuta halunnut valita syvemmältä lahdukasta ja sinne ajaminen rikkonaisen jääkentän läpi seuraavan eteläviitan opastamana olisi ollutkin Tähden puolesta helposti toteutettavissa. Aloin kuitenkin epäröimään eteenpäinnäyttävän kaikuluotaimen luotettavuutta jäissä liikuttaessa. Halu nähdä veden alle, kun tuntuu itselle uusilla vesillä liikkuessa todella tärkeältä. On totta, että jääthän ovat veden pinnalla ja kaiun anturi melkein metrin syvyydessä, mutta jotenkin kuitenkin tarve toimia kaikki turvallisuusnäkökohdat huomioiden pysäytti aluksemme tällä kertaa tähän.

Ankkuripaikan valinta oli tästäkin huolimatta oivallinen kaikkien muiden paitsi sinisorsapariskunnan mielestä, jonka pesimispuuhia taisimme läsnäolollamme häiritä. Koiras hyppäsi jopa rohkeasti reelingin päälle kuvattavaksi ja esittelemään miehekkyyttään.

Ai miksikö en kysynyt kulkuväylän paikan lisäksi lahden sopukan syvyydestä ja mahdollisista kivistä tarkemmin minulle juuri soittaneelta laivamieheltä? Syy siihen on niinkin yksinkertainen, kuin ennenaikaisesti katkennut puhelu ja yhteyden pysyminen sen jälkeen epäkunnossa.

Yläpuolisesta kuvasta näkee hyvin, miltä keulasta laskettu ankkuriketju kaikuluotaimen kuvassa näyttää.

Siirtymäajon ja ankkuroinnin jälkeen saunaankin lopulta päästiin. Osa miehistöstä vetäytyi sen ja iltapalan jälkeen koijiinsa, joihin kylmän yön varalle oli hankittu uudet makuupussit. Kamiina oli tässä vaiheessa saanut patterin ja puhaltimen avulla eristämättömän etukajuutan lämpötilan jo 18 asteeseen. Tällaisella kelillä vedon tunne on kuitenkin tästä huolimatta olemassa ja siihen makuupussit ovatkin oiva lääke.

Toisten nukahdettua minä puolestani päätin vetäytyä konehuoneeseen ja suorittaa työlistalla seuraavana olevan öljynvaihdon. Uudet öljyt ja suodattimet sekä jäteöljyastiat olin varannut kaiken varalta mukaan, jos inspiraatio hommaan sattuisi yllättäen iskemään. Ja iskihän se!

Alennusvaihteen vain vuoden takaiset joskin aika tavalla mustuneet öljyt päätin myös vaihtaa, vaikka se varmaan lasketaankin jo hätävarjelun liioitteluksi. Pyydän kuitenkin lieventävänä asianhaarana huomioimaan, että reilun kolmen litran öljymäärä ei aiheuta aluksen kassaan suurtakaan lovea. Öljynvaihto-operaatiot sujuivatkin kokemuksen myötä huomattavasti viime vuotista ripeämmin. Erotuksena ja lisäyksenä viime kertaan oli oikeastaan vain pohjaproppujen käyttäminen auki ja viimeisten tippojen valuttelu ulos imettyäni ensin öljyt vaihtopumpulla mahdollisimman vähiin.

Uuden jääkaapin kaapeloinnin ehdin myös vetämään ja upotuskehystä sovittelemaan ennen kuin oli pakko vetäytyä keulakajuuttaan unten maille.

Yön aikana aurinko oli kadonnut, osa laguunin jäistä oli vaihtanut paikkaa ja paikoilleen jääneet saaneet pinnallensa valkoisen lumikerroksen. Aamuyöstä kuului myös selvästi kuinka meidät hitaasti sivuuttaneet jäälautat raapivat aluksen kylkiä.

Herättyämme, aterioituamme ja parituntisen touhuiltuamme käynnistimme koneen. Mutapohjasta nousi ankkurin ja ketjun mukana sen suuruinen sedimenttinäyte, että puhdistuksessa oli käyttettävä tällaistakin keinoa.

Laguunista paluumatkalla ehdin jopa ottamaan kuvan luotaimen ensimmäisten reimojen kohdalla näyttämästä maisemasta. Syvyys anturista pohjaan kävi pienimmillään tasan kahdessa metrissä eli todellinen lukema lienee lähellä kolmea. Alla myös kuva vedenpäälisestä maisemasta.

Tässä kouluikäisen miehistöni käsitys siivotusta kapyysista. Siistimpi kuin koskaan! Myonnän rehellisesti olleeni erittäin positiivisesti yllättynyt. Vaikka minkäänaista koti-ikävää ei tällä matkalla ehtinyt esiintyä niin tämä kaikki tapahtui vain sillä pienellä puoliääneen lausutulla toteamuksella, että meillä menee kotisatamaan päästyämme auton pakkaamisessa yms. sitä pidempään mitä enemmän kipparilla on työtehtäviä hoidettavanaan.

Sinne jäävät taas Saimaan aallot odottelemaan seuraavaa kertaa.

Edellisen veneemme remontti

En olekaan aiemmin tainnut esitellä kuvamateriaalia Tähteä edeltäneen veneemme remontista, jota tein talvina 2011-12 ja 2012-13. Joidenkin teidän kanssa olen aiheesta kyllä jaaritellut, mutta tässä muillekin maistiaisia projektista. Pahoittelen, kun jutusta tuli hiukan pitkän oloinen sillä en halunnut jakaa sitää useampaan osaan vaan tarjoilla koko paketin samalla kertaa.

Kyseessä siis oli 9,2 x 2,9 metrinen noin 0,8 metrin syväyksellä varustettu matkavene, joka oli rakennettu Porvoossa vuonna 1978. Minulle kerrotun mukaan lasikuituinen rovi oli "Tötterman-muotilla" tehty ja mahonkiset hyttirakenteet oli taidokkaasti nikkaroinut joku paikallinen venepuuseppä. Noin 3000 kiloa painanut vene oli edellisten omistajien kertoman mukaan suunniteltu nimenomaan merellä liikkumista ajatellen. Se kävi minullekin selväksi muun muassa huomattavasta kölipainosta, joka oli saatu valamalla koko pitkä köli täyteen betonia. Alusta voisi varmasti kutsua jopa ylivakaaksi nimittäin palautuminen aallon jälkeen pystyyn oli varsin rajua. Irti olleet tavarat lentelivät ympäriinsä ennemmin palautuksen voimasta kuin varsinaisesta aallosta. Rakenteen vankkuudesta ja meri/matkaominaisuuksista kielivät myös rovin alaosan paksuksi laminoitu lasikuitu (n. 10-15mm.) ja hyttirakenteiden matala vähän tuulipinta-alaa tarjonnut profiili. Mikä tärkeintä, tämä "profiili" myös miellytti silmää niin kuin veneen paljon puuta sisältänyt olemus muutenkin. Tankkien koko n. 400 litraa, yläkanttiin mitoitettu moottoriteho ja tuon aikakauden veneeksi mielestäni käytännölliset sisätilat kertoivat ajatuksen olleen muutenkin mukana tätä alusta rakennettaessa.

Heti ensimmäisella matkalla ostettuani paatin, sain myös tuntumaa aluksen merikelpoisuuteen. Ajoin nimittäin sen kahdessa päivässä parhaimmillaan 14-16 metriä sekunnissa lounaasta ja paikoin avomereltä puhaltaneessa syysmyrskyssä Naantalista Helsinkiin. Siinä tuskin on mitään ennennäkemätöntä teille kokeneille merikarhuille. Eikä sitä tietenkään voi verrata vaikkapa Joshua Slocumin yksinpurjehdukseen. Minulle reissusta kuitenkin tekee ikimuistoisen se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, (jos lapsuusajan satunnaisia venematkoja ei lasketa) kun veneilin merellä ja vielä sekin, että tein reissun yksin ja minulle täysin oudolla aluksella. Jos ette muuten tiedä, kuka Herra Slocum oli, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan. Siinä samalla selviää myös miksi yksin purjehtiessa kannattaa aina olla mattonauloja tai vaikkapa nastoja mukana.

Siirtopurjehduksen jälkeen loppusyksyn seilailimme koko miehistömme voimin ahkerasti pääkaupunkiseudun lähivesillä, mutta lopulta kylmien kelien saapuessa oli aika alkaa miettimään aluksen telakointia. Veneen mukana tulivat vain puiset talvisäilytyspukit, mutta onneksi läheltämme Sipoosta sattui juuri sopivasti löytymään paria vuotta aiemmin huomattavasti painavammalle noin viiden tonnin alukselle rakennettu tukeva ja helposti säädettävä traktoritraileri. Sen hankittuani rakentelin seuraavaksi talvisäilytystä ja kunnostusta varten pihamaallemme isokokoisen pressuhallin, jonne alus trailereineen päivineen oli tarkoitus tulevinakin syksyinä pystyä peruutamaan. Ajatuksena oli tehdä suojasta tarpeeksi tilava ja niin korkea, ettei kansilla liikkuessa tarvitsisi kyykkiä.

Hallin valmistuttua aloitin samantien veneen purkamisen tuulilasin alalaidasta, josta mahongin ja lasikuituisen etuhytin katon saumasta oli vesi päässyt tunkeutumaan rakenteisiin. Sauman suojana ollut silikonilla kiinnitetty teräslista oli tehokkaasti pysäyttänyt tuulilasilta valuvan veden juuri tähän kohtaan ja tarjonnut samalla hyvän suojan lahon etenemiselle. Näky olikin sen mukainen.

Mittaritaulun tausta oli melkoista pehkua.

Sama kohta ulkopuolelta katsottuna.

Ja sitten alapuolelta. Aina löytyi lisää lahoa. Kysessä siis etuhytin läpimärkä katto sisäpuolelta kuvattuna. Vettynyttä vaneria sormella painaessa siitä suorastaan valui vettä.

Tässä ollaan jo aloitettu pistosahalla toteutettu lahonpoisto.

Kuten kuvista näkyy lahoa oli paljon ja päädyinkin lopulta purkamaan koko etuhytin katon, tiikkisen kävelykannen yläpuoliset seinät sekä tuulilasin kehykset. Joitakin kohtia rakenteesta olisi ehkä voinut säästää, mutta en voinut kuitenkaan kuvitella jättäväni mitään arvailuiden varaan. Lisäksi vanhan, vaikka kuivatetunkin, rakenteen yhdistäminen kauniisti uuteen olisi ollut todella työlästä ellei peräti mahdotonta.

Purkamisessa ei kauaa nokka tuhissut, joten jo syyspuolella aloitin veneen rakentelun takaisin edustuskuntoon.

Styyrpuurin puoleinen seinäpalanen liimauksien kuivuttua puristimet juuri irroitettuna.

Katon vanhat puretut ja takaisin kokoon liimatut tukikaaret uudelleen kiinnitettyinä.

Koko kylkivaneria ei onneksi tarvinnut vaihtaa, joten tässä mallaillaan uuden ja vanhan vanerin liitosta kohdilleen. Vanerien saumoja yritin huomaamattomasti piilotella mm. veneen rekisterikyltin alle ja kipparin sivulasin yläpuolelle.

Yläpuolella etukajuutan uusi katto puuvalmiina. Nostin samalla kattoa noin 30mm ylöspäin saadakseni hyttiin hiukan lisää tilaa ulkonäköä kuitenkaan muuttamatta. Valoisuuden takia hytin ikkuna-aukot ja kulkemisen helpottamiseksi myös kansiluukku suurenivat samassa operaatiossa.

Tässä sovitellaan tuulilasinkehyksiä paikoilleen. Kehyksiin niin kuin muihinkin rakenteisiin käytin Haminan suunnalta Seppälän venetarvike -liikkeestä hankkimaani ja alkuperäistä vastaavaa Okume -mahonkivaneria. Ainoastaan hytin kattolevy on koivuvaneria. Pääkaupunkiseudulta en tuolloin onnistunut mahonkivaneria edes löytämään paitsi viilutettuna. Seppälän venetarvike järjesti tarpeille myös nopean toimituksen Matkahuollon kautta. Toinen huomionarvoinen seikka liikkeen toiminnassa oli mahdollisuus tilata puutavaraa juuri sen verran kuin tarvitsi. Asiakasta ei siis pakotettu ostamaan kokonaista ja kallista vanerilevyä pienen tarpeen takia. Erinomaista palvelua!

Kehysten tukipalkkeina ja vanereiden kiinnitysalustoina toimivat pilarit tein mahonkilankusta. Sirkkelöin siitä ensin suiluja, jotka liimasin toisiinsa epoksilla. Lopulta muotoilin ne sirkkelillä, höylällä ja hiomakoneella vastaamaan ehjänä irti ottamiani alkuperäisiä osia.

Tässä rakennellaan katon reunassa olevaa pientä ulkonemaa eli lippaa. Tuohon alle kiinnitin vielä alumiinisen L-kulmalistan. Kaikki liimaukset tein epoksilla, jonka sidosaineena käytin talkkia ja hiomakoneesta saatua puupölyä.

Myös hytin kattopinnoite tehtiin epoksista ja Biltemasta hankitusta lasikuituverkosta. Tässä verkko on laitettu paikoilleen yhdellä epoksikerroksella.

Seuraavilla talkilla paksunnetuilla kerroksilla tehtiin kattoon vahvuutta.

Välissä valmistettiin uutta kevyttä ja helposti käsiteltävää kansiluukkua.

Uusi mittaritaulu on muotoutumassa.

Ja sitten jo lakataankin.

Seuraavaksi remontti siirtyi takakajuuttaan. Aluksi ajattelin vain tehdä paikkapalat lahoihin kohtiin, mutta niin siinä vain kävi, että koko takaseinä oli lopulta irti. Yksi kokonaan uusi kaari takakannen alle piti myös liimailla kokoon.

Ikkunan alalaitaan sen sijaan päädyin laittamaan paikkapalan.

Alla takahytti korjauksen jälkeen.

Tein myös molempien makuuhyttien seinille puiset ritiliköt pitämään petivaatteet irti kyljistä.

Veneen kaikki mahonkiset puuosat raaputtelin kaikesta lakasta puhtaiksi ja kyllästin sekä lakkasin ne uudelleen Rylardin tuotteilla. Kyllästyksen jälkeen ohuita lakkakerroksia taisi tulla 5-6 kappaletta.

Tässä on valmistumassa Reflexin kamiinalle tekemäni kaappi. Päädyin sijoittamaan kamiinan ahtaiden sisätilojen takia totutusta poiketen pressun alaiseen ulkotilaan ja ohjaamaa kaapista tulevan lämmön venttiilin kautta keskihyttiin. Etu- ja takahytti lämpesivät puolestaan kamiinan lämmittämien vesikiertoisten pattereiden ja termostaattiohjattujen puhaltimien avustuksella. Näin pieneen veneeseen vesikiertoisen keskuslämmityksen rakentaminen oli melkoinen haaste. Useita mutkia sisältävään putkistoon jää todella helposti ilmataskuja, jotka estävät tehokkaasti veden kierron ellei niitä saada kunnolla poistetuksi. Ilmausventtiilejä laitoinkin siksi useita eripuolille alusta.

Tässä laitetaan muoviputkesta tehtyä johtokanavaa ja lämmitysputkea lattian alle. Huomaa mustaan lämpöputkeen ilmauksen tehostamista varten tehty jyrkkä nousu.

Käytettynä ostamani kamiinan palomalja oli ruostunut puhki. Ei auttanut kuin tilata uusi. Tiedoksi epätietoisille, että Reflexin varaosat maksavat maltaita!

Siihen liittyen vinkkinä voin esimerkiksi kertoa, että jos joku tarvitsee uuden tai vaikkapa isompiputkisen kierukan kaminaansa niin kannattaa hankkia kaupasta metritavarana taivuttevaa kupariputkea ja taivuttaa se itse kamiinan ympärille. Hinta on murto-osa alkuperäisestä tuotteesta ja laatu täysin vastaava.

Yllä vesikierron toiminnan testausta. Kamiinan paikan ihmettelijöille tiedoksi etten käyttänyt lämmitystä tässä testissä, vaan testasin vain veden kierron toimimista pumpulla ja putkiston mahdollisia vuotoja.

Tässä on reikä valmiina odottamassa uutta 40 litraista Waecon Coolmatic -jääkaappia.

Akkulaatikon lahonneen pohjan uusiminen käynnissä.

Moottoriakin ehostin hiukan. Starttimoottorin, polttoainepumpun ja parin ruiskutusputken uusiminen olivat normaalien huoltojen lisäksi ainoat toimenpiteet mitä vanha Perkins 4154 vaati.

Konekopan heikohkot äänieristeet uusin myös ja takakajuutan potkurimelua vaimensin raskasmatoilla ja uudella äänieristyksellä.

Siinä paatti valmiina vesille. Pohjan vedenalaisen osan kävin myös läpi. Hioin sekä maalasin sen epoksi- ja antifoulingmaaleilla.

Myytyäni veneemme keväällä 2014 laivakuumeen tieltä lupauduin vielä tekemään muutamat muutostyöt uudelle minua isokokoisemmalle kipparille.

Kuljettajan päällä olevaa kattoluukun reikää suurennettiin reilusti. Mahonkivarastoni alkoi jo tässä vaiheessa ehtymään, mutta toteutin laidat tuollaisilla jatkopaloilla. Mielestäni onnistuneesta lopputuloksesta en harmikseni ole ottanut valokuvaa.

Tässä jatketaan vanhaa luukkua uuteen suurempaan aukkoon sopivaksi.

Karttapöytää päätettiin myös lyhentää ruorin siirtämiseksi eteenpäin.

Alla lyhennystyö tehtynä odottamassa viimeistelyä.

Tässä vielä loppuun muutamia rakentelemiani pieniä yksityiskohtia.

Tässä puolestaan sisäkuvia remontin jälkeen.

Paljon kaikenlaista tuli tähän alukseen tosiaan rakennettua. Monet yksityiskohdat ovat varmasti jo kuvien puutteessa unohtuneet, mutta jotakin kuitenkin tulee vielä mieleen.. Pressun alle niin kuin koko veneeseenkin rakensin uuden ledivalaistuksen. Aurinkopaneelin ja eteenpäinnäyttävän kaikuluotaimen asennuksesta ja sähköjen uusimisesta olenkin jossakin yhteydessä teille jo kertonut. Tuulilasinpyyhkimet asensin myös kaikkiin etulaseihin aivan kuten automaattipilssipumputkin jokaiseen välilaipiolla erotettuun osastoon. Maston kunnostin ja asensin sinne valot pimeällä rantautumista helpottamaan. Pressu uusittiin ja sen kaaria korotin ulkonäkö säilyttäen lisätilan saamiseksi. Kaikki ikkunatiivisteet vaihdettiin, sinkkejä asennettiin, partaan valuma-aukkoja lisättiin ja tankitkin tuli puhdistettua manusluukkujen kautta. Yksi tärkeistä uudistuksista oli myös tiikkisen kävelykannen ja mahonkisien hytin seinien erottaminen huolellisesti toisistaan epoksikerroksella, jottei kansille satava vesi imeytyisi sitä kautta mahonkirakenteisiin. Paljon tuli siis muutaman vuoden aikana tehtyä ja sitä myötä tietenkin myös opittua.

Loppuun vielä hauska tarina veneen kauppapäivältä. Aina ei mene kuin Strömsössä!

Kaupat oli tosiaan sovittu jo huhtikuun 2014 puolivälissä ja käsiraha oli vaihtanut omistajaa. Toukokuun toiselle viikolle tultaessa minä olin puolestani hoitanut lupaamani muutostyöt ja varustellut muutenkin veneen vesillelaskukuntoon. Traktori tilattiin ja trailerimatka vesille alkoi. Vaikka meitä edeltäneen veneen lasku meinasi mennä mönkään sitä kuljettaneen pursiseuran traktorin jarrujen reistaillessa juuri veneluiskassa, niin meillä kaikki meni mallikkaasti. Auringonpaisteessa kävimme paatilla vielä pienellä koeajolla ja satamakuppilan terassilla pullakahvin äärellä loppukauppasumma suoritettiin sen jälkeen myyjän tilille. Käynnistin tämän jälkeen auton ja lähdin ajelemaan kotia kohti. Noin viisi minuuttia myöhemmin puhelimeni pirahti ja kauhukseni huomasin soittajan olevan veneemme ostaja. Hätääntyneen ja hiukan hermostuneen oloinen kaveri puhelimessa sanoi ensitöikseen minulle, että "moottori ei nyt sammu"! 

"Täh?" Oli muistaakseni vastaukseni tuossa tilanteessa, vaikka muistelen miettineeni myös vaihtoehtoista sananpartta. Se olisi mennyt: No sehän on hyvä! Usein moottorikäyttöisissä vehkeissä on ongelmana koneen huono käynnistyminen, mutta tässä tapauksessa ei näin onneksi ole. Joten ei muuta kuin vaihde silmään ja annat Rampan kalakattaa! Tätä vaihtoehtoa en sen herkullisuudesta huolimatta kuitenkaan uskaltanut käyttää. Siinä iltapäiväruuhkassa autoillessa mietinkin siis kuumeisesti, että mikäköhän tämän minulle ennestään tuntemattoman vian voisi aiheuttaa. Voitte varmaan kuvitella uskoiko ostaja siinä tilanteessa vian ilmenevän ensimmäistä kertaa!!! Pyysin häntä kuitenkin soittamaan minulle hetkisen perästä uudelleen, jotta saisin pienen mahdollisuuden tuumata asiaa itsekseni. Kohta puhelin soikin ja kaveri kertoi nappia aikansa paineltuaan koneen nyt yllättäen sammuneen. 

Tästä johtuen ohjeistinkin häntä seuraavaksi testaamaan, kuuluuko sammutinta komentosillalta painettaessa koneen luota sähköisen sammutusreleen naksuminen. No kuuluihan se. Seuraavaksi pyysin ostajaa katsomaan ruiskutuspumpun luota olisiko siellä jotakin irti tai jumissa, kun kerran rele toimii, mutta moottori ei silti suostunut aluksi pysähtyämään ja sitten kuitenkin yllättäen pysähtyikin? Vika löytyikin hetkisen perästä selitettyäni ensin pienen hämmennyksen vallassa hänelle mikä on ruiskutuspumppu ja mistä se moottorista löytyy. Yksi sammutusreleen ja pumpun sammutinvivun välisen työtötangon pulteista oli vain päässyt löystymään. Huh!

Ja vielä pari pakollista maisemakuvaa Porkkalanniemen itäpuoliselta Kirkkonummen kuntaan kuuluvalta Stora Brändöltä. Kyseessä syyskesä 2013.