Valaan kompassi

Sain teillekin syksyllä tarjottelemani Ritchien teräsvenekompassin nyt vihdoinkin myytyä. Jo puhuessani puhelimessa mukavasti tarinoivan ja minulle ennestään tuntemattoman ostajan kanssa tuumin hänen vaikuttavan jotenkin laivamiesmäiseltä. Kompassin vaihtaessa myöhemmin omistajaa pihamaallamme en tietenkään voinut välttyä kysymästä, minkälaiseen alukseen se olisi mahdollisesti tulossa? Tämän seurauksena paljastuikin kyseessä olevan Päijänteellä seilaileva upea m/s Wal, jota olen monesti Isoisän vanhat laivat -kirjan ja Päijänteen laivureiden sivuilta ihaillut. Muistaakseni nettiveneessäkin myynnissä ollut 19,2 x 4,45 metrinen vuonna 1929 Lehtoniemen konepajalta Varkaudesta valmistunut alus jäi kyseisen konepajan viimeiseksi sen menneessä konkurssiin .

Mielenkiintoisen historian omaava alus on kuljetettu Päijänteelle Lovisan Valkon satamasta jo vuonna 1938 ja monien vaiheiden jälkeen nykyisen omistajan Herra Linneron hallintaan se on puolestaan siirtynyt elokuussa 2014. Alus on remontoitu vuosien saatossa todella edustavaan kuntoon. Voi vain kuvitella kuinka mukavalta tuntuu istua tuollaisen laivan ruotelihytin takana toisessa kerroksessa sijaitsevassa saunassa nauttien löylyjen ohella samalla myös suomalaisesta järvimaisemista.

Tuossa linkkiä aiheeseen:

http://www.paijanteenlaivurit.fi/alusrekisteri/alusten-historiatiedot/wal-historia

http://www.paijanteenlaivurit.fi/alusrekisteri/alusten-historiatiedot/wal-historia/Valasold1.jpg

http://www.paijanteenlaivurit.fi/alusrekisteri/alusten-historiatiedot/wal-historia/Valasold.jpg

http://www.paijanteenlaivurit.fi/alusrekisteri/Wal%2010_2013B.jpg

http://www.paijanteenlaivurit.fi


Sen verran vielä tästä laivasta, että Wal kaipailee omistajansa kertoman mukaan keulalleen noin 80-100 kiloista ns. patenttiankkuria. Jos jollakulla olisi myydä sellainen, niin ottaisitko yhteyttä omistajaan Herra Linneroon. Jos yhteystiedot ovat hakusessa, niin laita sähköpostia minulle osoitteeseen tahtilaiva@gmail.com niin lähetän ne. Myös aluksen kahdeksansylinteriseen Valmet 815 "veturimoottoriin" (185hv) olisi kuulema mukava löytää varaosia. Kone on kyllä kunnossa, mutta esimerkiksi vara-starttimoottorin voisi kuulema vielä hankkia. Asiantuntijoille tiedoksi, että kyseinen mylly on vastapäivään pyörivää mallia.

Loppuun vielä maininta siitä, että kirjoitus on tehty laivan omistajan luvalla.

Sunnuntaiehtoo

Mennyttä sunnuntaiehtoota ei tullut vuosituhansia sitten saamiemme ohjeiden mukaisesti pyhitettyä lepopäiväksi vaan pyhitin sen laivaharrastukselle. Lumisateen yrittäessä ottaa maisemaa haltuunsa muu Tähti -miehistö reippaili ulkona sählyn, jalkapallon ja laivakoiran lenkittämisen merkeissä. Minä puolestani vetäydyin öljyiset remonttivaatteet päällä pihallamme olevaan varamoottorimme sisältävään pressuhalliin. Siellä sain Herra Wickströmiltä henkilökohtaista sielunhoitoa takatalven kesää odottavalle laivamiehelle aiheuttamiin henkisiin vaurioihin.

Moottorin pakosarjat olin irroittanut jo paria päivää aikaisemmin tutkittaviksi.

Ja kuten kuvista saattaa havaita ei ole ihme, että syksyllä koneeseen valuttamani glygoli vuoti ulos pakosarjojen seutuvilta. Likakerroksen alta löytyneet lohkeamat ovat pakosarjojen alapuolella. Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa. Moottorin talviteloille laittaminen on jonakin vuonna jäänyt pahasti puolitiehen ja koneeseen jätetty jäähdytysvesi on jäätyessään onnistunut tekemään tuhojaan.

Selvennyksenä vielä, että tässä moottorissa ei siis ole ollut lämmönvaihdinta, vaan sen sisällä on kiertänyt vesistön mukaan joko järvi- tai merivesi. Näin on käsittääkseni tuohon aikaan Wickströmien kohdalla menetelty lähes poikkeuksetta. Tästä samaisesta syystä valurautaisten moottorien vesikanavien seinämistä on tarkoituksella tehty paksuja, ruostumisen ja merivedenkestäviä. Muistan myös lukeneeni, kuinka tehtaan "tuotekehittelyyn" on joskus muinoin sisältynyt jopa jonkun asiakkaalta takuukorjaukseen tulleen moottorin kanavien ruostumisen tutkiminen.

Irroittelin nyt myös imusarjan tarkoituksenani puhdistaa huolellisesti silinterikansien väliin jäävä vuosien töhkäkerroksen peittämä rako. Ajattelin tämän manööverin samalla helpottavan hiukan moottorin mahdollista maalausta ja tarjoavan minulle myös tilaisuuden tutustua paremmin Herra Wickströmin sielunelämään. Operaatiota tehdessäni huomasin kuitenkin kannentiivisteen pullistuneen epämielyttävän näköisesti ulos. Tarkoitukseni ei alunperin ollut alkaa irroittamaan silinterikansia, muttä tämän löydöksen seurauksena ei oikein ollut enää muuta mahdollisuutta. Toisaalta sainpahan nyt vihdoinkin tekosyyn päästä kurkkaamaan koneen sisälle.

Koekäyttäessämme vaivalloisesti pyörinyttä moottoria pikaisesti sen edellisen "asuinpaikan" likaisessa ja pimeässä konehuoneessa viime kesänä, ihmettelin kovasti siitä kuuluvia suhahduksia. Aivan kuin puristus karkaisi silinteristä. Epäilin tuolloin asian kuitenkin johtuvan pari vuotta käyttämättömänä seisseen moottorin käynnistyksessä käyttämästämme puolipuristuksesta, starttipilotista tai esimerkiksi venttiilien mahdollisesta kantamisesta. Mutta näin ei sitten tosiaankaan ollut, vaan osa kolmossilinterin kannentiivisteestä oli työntynyt ulos.

Rakentelin kuormaliinoista tuollaisen köyhän miehen kannennostotyökalun, jolla sain tiukassa olleen ja varmaankin noin neljäkymmentäkiloisen valurautamötikän liikkeelle.

Yläpuolelta näkee hyvin, kuinka kannenpulttien välinen pala noin 2,2 millimetriä vahvasta luultavasti kuparista valmistetusta tiivisteestä oli revennyt pois paikoiltaan.

Kansi ja silinterit vaikuttivat silmämääräisesti tarkasteltuna onneksi ehjiltä. Huomattava ruosteinen töhnäkerros oli kertynyt silinterivuorista kanteen johtaviin jäähdytysvesikanaviin.

Tältä näyttävät vuonna 1960 valmistenumeron 2035 saaneen Wickström De-R moottorin kolmos- ja nelossilinterien männät.

Iskunpituudeksi mittasin aika tarkkaan 200 mm.

Porauksen ollessa 139,4 mm. Se tarkoittaa, että yhden silinterin iskutilavuus on noin 3052 cm2 ja koko koneen näin ollen noin 12,2 litraa.

Tarkkasilmäisimmät huomasivat varmasti, että kolmossilinterin männän päässä oli jälkiä pakoventtiilin osumisesta siihen. Sen voisi kuvitella tapahtuneen silloin, kun moottori edellisen omistajan kertoman mukaan oli päässyt ryntäämään. Kierrokset olivat siis karanneet taivaisiin ja joitakin keinuvipuja oli rikkoontunut. Pois nostamani venttiilinnostimet vaikuttivat myös ottaneen osumaa äksidentissä, sillä samaisen kolmospytyn imuventtiilin nostotanko näytti banaanilta. Kyseesä tanko nro 6.

Puhdistelin vielä päivän lopuksi ilmansuodattimen, imusarjan ja venttiilikopat porakoneen teräsharjalla.

Jätin sitten projektin odottelemaan Tähdeltä kesällä löytämääni kannentiivistettä. Wickströmin tehtaan vaiheisiin tutustuessani on useaan otteeseen kerrottu heidän käyttäneen varsin pitkään moottorien kokoamisessa käsityövoimaa eikä niin sanotuista standardimitoista ole ollut tietoakaan. Sen huomaa varsin selvästi esimerkiksi erilaisten laippojen pultinreikien sijoittelusta. Osat eivät siis välttämättä käy kuin tiettyyn moottoriin ja vain tietyin päin. Luulisin ja toivoisin kannentiivisteen kuitenkin passaavan. Pakosarjojen korjaamiseksi olisi myös keksittävä ratkaisu, mutta palatkaamme niihin tuonnempana.

Tähden historiaa osa 4

Tämä kirjoitelmasarja Tähden historiasta näyttää olevan loputon ja täynnä jatkuvia muutoksia. Olemme nimittäin päässeet jo sen neljänteen osaan. Syynä tähän on se, että helmikuun loppupuolella, kun työkiireiltäni ehdin otin taas kerran puhelimen käteeni ja soitin Lahteen eräälle laivamme entisistä omistajista. Minulle aluksen myyneen Herra Rantasen lisäksi olin tätä ennen ollut yhteydessä vain häntä edeltäneeseen omistajaan Herra Mäenpäähän. Nyt puolestani ajattelin kysellä aluksen vaiheista vielä heitäkin edeltäneiltä kippareilta. Näistä kahdesta soitin aluksi Herra Saariselle, joka on Tähden (tuolloin Mirkku) ensimmäinen huviveneajan omistaja. Hän ei kuitenkaan puheluuni vastannut, joten etenin listassa seuraavana olevaan Herra Järviseen. Tästä numerosta puolestaan vastattiin ja hämmästyksekseni olin ensiyrittämällä soittanut monista saman nimisistä juuri oikealle kipparille.

Tähden eri telakalla (Ohta) rakennetut "sisaralukset" varusteltavana Tsaarin miinaveneiksi Pietarissa joskus 1910 luvulla. Kuva Jorma Tuomi-Nikulan kirjasta Suomen laivat punatähtisen sotalipun alla.

Esiteltyäni itseni Herra Järvinen kertoi auliisti tietojaan ja muistojaan Mirkusta. Ja kuten heti alussa vihjasin, oli minulle uutta tietoa taas tarjolla. Heti ensimmäiseksi muuttui hänen omistusaikansa ajankohta, kun paljastui, että Järvinen oli toiminut laivan kipparina vuodesta 1990 aina vuoteen 2002 asti. Eli häntä seurannut Herra Mäenpää olisi näinollen hankkinut aluksen vasta vuonna 2002 eikä vuonna 1991, kuten aiemmin olin ymmärtänyt. Valalle en minä ulkopuolisena voi tietenkään näistä vuosiluvuista mennä, mutta näin asia minulle nyt kerrottiin. Jonkinlaisena todisteena pidän kuitenkin sitä, että Herra Järvinen kertoi aluksesta luopuessaan saaneensa maksun euroina eikä markkoina.

Työmoottori 1:sen eli Mirkun alunperin Lahteen ja Päijänteelle hankkineen Herra Saarisen omistusvuodet pysyivät uusimman tiedon valossa samoina eli vuosina 1985-1990. Alas ammuttiin sen sijaan aiempi informaatio aikeesta käyttää Mirkkua laivojenkorjausaluksena myös Lahdessa. Se muutettiin nimittäin ajatukseksi kalastusaluksesta. Tällä tarkoitettiin Herra Saarisen suunnitelmaa käyttää Mirkulla ihmisiä kalastamassa Vesijärvellä. Homma kuitenkin kariutui ilmeisen pian ja suurena syynä siihen oli loppuunajetun 6 silinterisen 60/70 hv:n Wickström-Lister moottorin todella heikko kunto. Into lopahti jatkuviin käyntiongelmiin ja muutenkin suuritöiseen projektiin. Ymmärsin Järvisen olleen jo tässä vaiheessa mukana kuvioissa, sillä hän kertoi käyneensä auttelemassa Saarista aluksen kunnostamisessa.

Välihuomiona tähän Herra Marjaselta (Tähden Kalarannan konepajan aikainen päälikkö) saatu tieto, että aluksen vuonna 1985 Kotkasta Lahteen möi romukauppias Pentti Metzberg, joka oli ostanut Marjasen osakkuuden kyseisestä konepajasta vuonna 1983. Siitä ei sen sijaan ole tarkempaa tietoa, lunastiko Metzberg laivan konepajalta tai konkurssipesältä itselleen, vai kuinka tämä manööveri suoritettiin?

Tähti laivojenkorjausaluksena Kotkassa joskus 1960-70 luvulla Työmoottori 1 nimisenä.

Näiden vaiheiden jälkeen 1980-luvun loppupuolella Mirkku oli ajautunut melkoiseen alennustilaan. Sitä käyttivät asuntonaan ns. "rantojen miehet" ja "laitapuolenkulkijat" ja jälki oli kuulema sen näköistä. En hoksannut erikseen Herra Järviseltä kysyä, oliko alus tuolloin kuivilla, mutta aiemmin kuulemani tiedot viittaavat näin olleen. Vuonna 1990 Järvinen lopulta päätyi ostamaan Mirkun Saariselta, vaikka kertomansa mukaan oli ensitapaamisella ajatellut pysyvänsä siitä visusti erossa.

Ensitöikseen hän kantoi ulos aluksen sisätiloissa olleen hitsauskoneen, paineilmakompressorin ja työkalut sekä työvuosien saatossa aluksen uumeniin kertyneen useamman tuhannen kilon "painolastin". Seuraavaksi vanha kone irroitettiin ja haalattiin pois takakannen suurista lastiluukuista. Sen tilalle nostettiin nykyisen Sibeliustalon kohdilla rannassa pukeilla ollut Wickström. Sopivaan noin 10000 markan hintaan ei Lahdessa Järvisen mukaan tuolloin ollut juuri muita konevaihtoehtoja tarjolla.

Kyseinen moottori myytiin Järviselle kunnostettuna, mutta todellisuus osoittautui pian toisenlaiseksi. Tähän kunnostukseen ei nimittäin ollut käytetty juuri muuta kuin maalia. Konetta oli kyllä ennen kaupantekoa ja paikoilleen asennusta koekäytetty, mutta ruiskutuspumppu ja suuttimet oli silti pitänyt ensitöikseen irroittaa ja viedä pajalle. Jokin pääkaupunkiseutulainen yritys oli puolestaan valmistanut vanhoja mallina käyttäen moottoriin uudet kannentiivisteet. Paljon muutakin oli pitänyt tehdä ennen kuin tämä Laitaatsillan telakalla melkein vuosikymmenen uittojen jatkumista odotellut, sieltä Lahteen pressujen alle siirretty ja lopulta Herra Järviselle myyty moottori, alkoi pelittämään. Se, että onko moottori Puolustusvoimien vanha ja onko se Laitaatsillassa ollessaan ollut todellakin tarkoitus laittaa johonkin höyrykäyttöiseen hinaajaan, jää edelleenkin epäselväksi. Tämän asian tarkentuminen vaatisi nimittäin soiton pilven reunalle. Vein kyllä tämänkin tutkintohaaran loppuun soittamalla Laitaatsiltaan ja tiedustelemalla mahdollisia muistoja kyseisestä masiinasta. Sieltä kuitenkin paljastui, että tuon aikakauden telakkamiehiä, jotka asiasta mahdollisesti tietäisivät, ei ole kovinkaan montaa enää jäljellä.

Joka tapauksessa Herra Järvinen kertoi, että remontoinnin jälkeen pieni noin seitsemän litran tuntikulutus, varma toiminta ja Wickströmiksi tasainen käynti, olivat kuitenkin jättäneet konekaupasta lopulta onnistuneen tunnelman.

Tässä Mirkku Päijänteellä joskus 2000 luvun alkupuolella.

Kun sisätilat oli lopulta saatu tyhjennettyä ja kone vaihdettua oli seuraavaksi tietenkin veneilty. Vuotta myöhemmin eli vuonna 1991 Järvinen kertoi sitten aloittaneensa varsinaiset rakennuspuuhat. Puuseppänä nykyisinkin Lahden suunnalla toimivan Herra Järvisen toimesta konehuoneen ja takahytin välinen laipio, sauna ja koko takahytti ovat tuolloin saaneet nykyisen ulkoasunsa. Hommat eivät tietenkään olleet loppuneet vielä tähän, sillä aluksen pohja oli myös kauttaaltaan hiekkapuhallettu joko vuonna 1990 tai 1991. Muutamat potkurin yläpuolella syksyllä 2014 telakoinnin yhteydessä näkemäni pienet paikkapalat pohjapellityksessä on myös laitettu tuolloin.

Etuhytin vanhan koksikamiinan Herra Järvinen kertoi lämmittäneen koko aluksen vesikiertoisen patteriverkon avulla. Hän kertoi yrittäneensä säästää sen, mutta putkistot olivat olleet niin hapertuneet ettei siitä hommasta ollut kuitenkaan lopulta tullut mitään. Nykyistä edeltävää vesikiertoista lämmitystä olen hiukan etukajuutan välilaipioin putkenreikien takia osannut ounastellakin. Todisteet asiaan saatiin kuitenkin vasta nyt. Kysellessäni vielä puhelun loppuun veneilystä ja aluksen käyttöasteesta Herra Järvinen vastasi: "Vuosien saatossa Päijänne kierrettiin varsin kattavasti, mutta Jyväskylä jäi käymättä".

Siinäpä sitä taas on.. Jotenkin uskomatonta, kuinka monenlaista tarinaa ja muutosta historiatietoihin voi tutkimusmatkan varrella ilmaantua. Vaikka ei kai nämä nyt niin mullistavia tietoja ole. Kaikenlaiset epätäsmällisyydet vanhoissa asioissa on myös helppo ymmärtää, kun huomaan itsekin ajoittain sekoittavani asioita oikein urakalla. Unohduksia ja väärinymmärryksiäkin tietenkin tapahtuu.

Tähti kesällä 2014.

Tässä lopuksi vielä selvennyksenä huvialusajan omistajat (eli Timot!!) sekä aluksen nimet listattuna vuodesta 1985 aina nykypäivään asti. Tai sanotaanko vaikka, että tässä tiedot kunnes toisin taas todistetaan. Soitin vielä myös Trafille ja Maistraatin venerekisteriin varmistuakseni lopullisesti omistajanvaihdosten ajankohdista. Jälkimmäisestä paikasta selvisi myös aluksen edellinen rekisterinumero R 32922. Yllätyksekseni sieltä ei kuitenkaan löytynyt mitään mainintaa koko laivasta ennen Herra Rantasen omistusaikaa eli vuotta 2005. Vielä en ehtinyt asian tiimoilta olemaan yhteydessä Trafin kauppamerenkulun alusrekisteriin, jotta löytyisikö sieltä aiheesta jotakin. Uusia tutkimussuuntia näyttää tälläkin suunnalla olevan edelleen tiedossa, joten ehkäpä tämän historiasarjan viides osio näkee vielä joskus päivänvalon.

Tuumin myös, että ehkä vielä joku päivä teen napakan tiivistelmän kuvineen päivineen Tähden koko 102 vuoden mittaisesta historiasta, mutta olkoon tämä nyt makupalana tällä erää.

1985: Reijo Saarinen, Lahti Päijänne, nimi Mirkku
1990: Timo Järvinen, Lahti, nimi Mirkku
1991: Sama omistaja, mutta nimeksi vaihtui Hajuherne
2002: Timo Mäenpää, Asikkala, nimi Mirkku
2005: Timo Rantanen, Kajaani Oulujärvi, nimi Tähti
2014: Tähti siirtyi meidän omistukseemme ensin Oulujärvelle ja sitten Saimaalle

Kevättä rinnassa

En voi väittää, etteikö tällä veneilijällä alkaisi jo olla kevättä rinnassa. Pääkaupungissamme liikkuessa merelliset maisemat ja jäistä vapaat vedet Melkin, Pihlajasaaren ja Lauttasaaren lähettyvillä sekä esimerkiksi Halkolaiturista itään Hylkysaareen ja Katajanokalle päin, aiheuttavat nimittäin vastustamattoman kaipuun vesille. Pilvettömältä taivaalta paistava kevätaurinko ja tänäänkin melkein 10 asteen lämpötila ovat aiheuttaneet sen, ettei merellä jäitä juurikaan enää ole, suojaisia lahdukoita lukuunottamatta.

Tulevan kesän veneilykuvioita olen muutenkin viime päivinä pyöritellyt mielessäni. Vesilläolon sovittaminen varsin vilkkaalta vaikuttaviin työkuvioihin tulee nimittäin hyvin todennäköisesti tarjoamaan haastetta. Eräs toinenkin asia on viime päivät hierotuttanut aivonystyröitäni. Nimittäin syksyllä sovittu vuokra-aikamme Niskalammen satamassa Imatralla lähestyy vääjäämättä kohti loppuaan. Mahdollista on, että saamme jatkaa paikallamme vielä tulevan kesän ja ehkä talvenkin, paikan omistajan muiden suunnitelmien takia. Varmaa se ei kuitenkaan ole. Tästä johtuen olenkin jo tehnyt pientä kartoitusta uuden kotisataman löytämiseksi laivallemme. Tarkoituksenamme olisi ilman muuta viettää vielä ainakin seuraava kesä Saimaan vesistössä, joten varman ja kohtuuhintaisen paikan löytyminen olisi luonnollisesti mukava asia. Katsotaan nyt kuitenkin vielä kuinka asia etenee. Jos jollakulla kuitenkin on tarjota meille laituripaikka, niin otathan ihmeessä yhteyttä osoitteeseen:  tahtilaiva@gmail.com

Meren sijaan Saimaalla veneilyä puoltava ajatuksemme sai sattumalta juuri eilen myös pientä lisävahvistusta. Nimittäin satuin puhumaan Itämerellä kymmenkunta vuotta purjehtineen ystäväni kanssa, joka muisteli harmistuneena edellisen kesän uimakelvottomia ja leväisiä vesiä Saaristomerellä. Olosuhteita on varmaan turha alkaa vertailemaan meidän heinäkuussa parhaimmillaan suorittamaan puoleenkymmeneen uimakertaan päivässä. Veden lämpötilan ollessa tuolloin noin 24 astetta celsiusta.

Ohut jääriite veden pinnalla nitisi, natisi ja risahteli keväisesti lämmön vaikutuksesta. Oikea kevätkonsertti!

Yläpuoliseen kuvaan en harmikseni saanut tallennettua kevään ensimmäistä näkemääni huviveneilijää, joka ajeli Katajanokalle sijoitettujen vanhempien jäänmurtajiemme rinnalla. Kamerana toimiva puhelimeni nimittäin esti todistusaineiston hankkimisen menemällä jumiin juuri kriittisellä hetkellä.

Halkolaiturissa ihailimme hetken aikaa vanhoja laivakaunottaria. Tässä kuunari Linden.

http://saaristovaraus.fi/?p=purjehdus_linden&l=fi

Tässä puolestaan ravintolanakin toimiva vuonna 1914 valmistunut kolmimastokuunari Jan Mayen, jolla on todella mielenkiintoinen historia. Satuin aivan sattumalta juuri äskettäin lukemaan kirjan salakuljettajien kuninkaasta Algoth Niskasta ja kuinka ollakaan tämän laivan arvellaan taannoin olleen hänenkin omistuksessa. Seuraavassa suora lainaus aluksen historiatiedoista.

"Jan Mayen on seilannut Suomen lipun alla lähes 90 vuotta. Se takavarikoitiin v. 1928 vain 14 vuoden ikäisenä pirtulastissa Vänössä Nauvon eteläpuolella ja joutui valtion haltuun. Eräänä sen aiemmista nimistä mainitaan laivan mukana tulleissa papereissa myös nimi ”VENUS”. Kuuluisalla salakuljettajalla Algot Niskalla oli saman niminen kuunari. Emme kuitenkaan tiedä varmuudella onko kyseessä todellakin sama alus."

Tuossa on vielä pari suuntimaa tähän laivaan tutustumiseksi:

http://janmayen.fi

https://fi-fi.facebook.com/KuuunariJanMayen

Alapuolella vuonna 1948 Porvoon maalaiskunnassa rakennettu kaksimastoinen hiekkajaala s/v Valborg. Pahoittelen mastojen puuttumista kuvasta! 

Laivasta lisää tuolla:  http://www.valborg.fi/index.html

Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä Vartiovene 55, josta muistan lukeneeni useammastakin lähteestä. Aluksella tilausristeilyjä suorittavat kertoivat jossakin lehtijutussa hankkineensa laivaan ulkoporeammeen, joka oli kuin olikin paikoillaan etukannella. 

Toisaalta mikäpä siinä olisi kylpiessä kahden 1350 hp:n MTU V12 Bi-turbo dieselin kuljettaessa 130 tonnin alusta tarvittaessa vaikkapa 20 solmun nopeudella?

Alunperin Röyttä nimellä toimineen aluksen kannella oli tuollainen alla oleva infokyltti. Alusta katsellessani muistelin nähneeni sen joskus Tampereella Mustalahden satamassa ja tuolta wikipedia-linkistä se tieto saikin vahvistuksen.

http://www.vartiovene55.fi

http://fi.wikipedia.org/wiki/R-luokan_vartiovene

https://www.youtube.com/watch?v=ioXklarsAQY

Suuressa ankkurissa riitti myös ihmeteltävää. Aikuisille esitetty kysymys kuuluikin, mitenkähän isossa laivassa tuo on ollut?

Akut kaput!

Viime päivät ovat vierähtäneet kunnostaessa kaverini juuri hankkiman kaksion 60-luvulta peräisin olevia keittiön kaappeja ja niiden ovia. Kiireisellä aikataululla tehtävä projekti on arkisen sähellyksen ohella vienyt aikani sen verran tehokkaasti, että veneen akkujen tilan raportointi Teille, on jäänyt tekemättä. Tässä kuitenkin tarinaa aiheesta.

Kuten jo kerroin, toin kolme hajonneeksi epäiltyä huviakkuamme Tähdeltä kotiin muutama päivä takaperin ja aivan kuten laivakollegan diagnoosi ennusti, niin kaksi niistä paljastui entisiksi. Akkujen kuivina näkyneiden kennojen levyt olivat monin paikoin murtuneet. Myös ulkokuoret olivat pullistuneet huomattavasti. Kolmas, ilmeisesti uusin näistä oli kuitenkin yllättäen kunnossa tai ainakin sen akkuvedet olivat tallella ja se alkoi ottamaan latausta vastaan.

Jotta päästään tarinoimaan, niin palataan kuitenkin kappaleen matkaa taaksepäin. Taisin nimittäin vihjata edellisessä blogitekstissä kuinka mennessäni Tähdelle akkujenhakureissulle minua odotti paikanpäällä mysteeri. Ei kummoinen, mutta kuitenkin. Konehuoneen hämärään astuessani vastassa ei onneksi ollut edelliskerran kaltaista laturin järjestämää vilkkuvaloshowta, vaan kaikki näytti aivan normaalilta. Laiturikaverini päälle jättämä verkkovirralla toimiva laturi latasi kunnossa olevaksi todettua 200Ah:n akkua muutaman ampeerin virralla aivan kuten kuuluikin. Muistaakseni kerroin jo senkin, että tämä laturin lataama akku oli hänen toimestaan nyt kytkettynä ainoaksi akuksi ja jätetty huolehtimaan automaattipilssipumpun mahdollisesti tarvitsemasta sähköstä. Kaikki muut rikkoutuneiksi arvellut akut oli puolestaan irroitettu tästä paketista. Rautalangasta vääntäen: akkuja oli käytössä vain yksi alkuperäisen neljän sijasta, mutta sähköjärjestelmän tulisi siitä huolimatta toimia aivan normaalisti.

Silti kääntäessäni päävirran päälle ei sähköä kuitenkaan tullut minnekään. Pienen henkisen "tupakoinnin" ja eri vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen aloin ensi töikseni käymään akkujen kaapelointeja taskulampun valossa käsikopelolla läpi. Tuumin, olisiko joku liitoksista päässyt löystymään? Eipä aikaakaan niin löysin suureksi hämmästyksekseni erään akkuja toisiinsa yhdistävistä kaapeleista roikkumassa piilossa akkujen takapuolella irrallaan. Kuka valopää näitä kytkentöjä on oikein tehnyt..? No vastaus on helppo. Minä itse! Asensin nimittäin juuri ennen syksyn viimeistä reissuamme huviakuillemme uuden pääkytkimen ja olin näköjään epähuomiossa unohtanut yhdistää kaikki akut toisiinsa.

Käytännössä siis tuolla kyseisellä reissulla meillä olikin valaistusta, vesipumppuja, lämpöpuhaltimia ja ylipäätään kaikkea 12V sähköä varten käytössä vain yksi jo valmiiksi kehnosti ladattu 145Ah:n akku eikä kaikki neljä akkua (yli 600Ah), kuten olin olettanut. Ei siis ihme ettei sähkö riittänyt. Arvatkaapa alkoiko oma tyhmyys harmittamaan?

Sitä pidän jo huonona tuurina, enkä vain omana tyhmyytenä, että tuolloin ongelman parissa askarrellessani mittasin yleismittarilla jännitteen aina vain helpoiten mitattavan akun navoista. Jos vain olisin suorittanut mittauksen seuraavasta akusta ja verrannut tuloksia, niin rinnan kytketyiksi olettamieni akkujen erillaiset jännitteethän olisivat heti paljastaneet huolimattoman kytkennän ja olisin tajunnut asian laidan. Mutta ei, niin ei! Lataillessani reissun loppuvaiheessa akkuja agregaatilla ja useammalla verkkovirtalaturilla tulin taas kiinnittääkseni ne "tuurilla" eri akkujen napoihin ja näin ollen kaikki akut ovat kyllä saaneet syksyllä jossakin vaiheessa latausta. Tähän soppaan, kun vielä sotkee aurinkopaneelin ja koneen oman laturin lataamisyritykset sekä pari rikkinäistä akkua niin jopas on hässäkkä valmis.

Joka tapauksessa.. Harjoitettuani varttitunnin verran sadatteluakrobatiaa tämän mysteerin parissa alkoivat asiat kuitenkin näyttämään hieman aiempaa valoisammilta. Valot nimittäin paloivat taas ja olikin aika palata alkuperäiseen suunnitelmaan ja kantaa "reippain" mielin kolme akkua autoon.

Palataanpas sitten taas takaisin autotalliini.. Kaiken tämän sähellyksen jälkeen olen nyt tutkaillut akkuja kotona ja nuo yläpuolisen kuvan kaksi mustaa ovat osoittautuneet lopullisesti menetetyiksi. Muistelen edellisen omistajan maininneen niiden saattavan olla jo elämänsä ehtoopuolella, joten on tietenkin mahdollista ettei oma sekoiluni asian tiimoilta ollutkaan ongelman alullepanija vaan pikemminkin viimeinen niitti. Muistelin myös kuinka viime kesänä useamman kerran kiinnitin huomiota siihen, että täyteen suoritetusta latauksesta huolimatta akkuja kuormitettaessa jännite laski huomattavan nopeasti varsin alas. Aika ja tarmo eivät vain kaiken muun ohella riittäneet paneutumaan tähän asiaan aikaisemmin, kun sähköä kuitenkin oli saatavilla kohtuullisesti.

Yhden yön latauksen jälkeen ehjänä todennäköisesti säästyneen akun jännite oli noussut 12,1 voltista reiluun 13 volttiin. Mittaus on luonnollisesti tehty laturi irti kytkettynä. Akkuhappomittarini on mystisesti kadonnut, joten mittaus sillä on vielä tekemättä.

Loppukaneettina voi vain todeta, että pelkoni akkukaupoille joutumisesta EI osoittautunut turhaksi. Yksi uusi akku on nimittäin hankittava, jotta pysytään suunnittelemassani noin 500Ah:n huviakkukapasiteetissa. Eipä tarvitse miettiä mihin rahansa sijoittaa.

Olen tässä samalla myös yrittänyt tsempata itseäni etsimällä netistä lisäohjeita akkujen oikeaoppiseen käyttöön ja ylläpitoon. Todella monenlaisia tarinoita sieltä onkin löytynyt. Kiinnitin huomiotani myös siihen, että varsin monessa veneilyaiheisessa blogissa kerrotaan akkujen kanssa pelailusta. Yksin ei siis tämän ongelman kanssa tarvitse ainakaan olla ja oppirahoja näyttää moni muukin joutuneen maksamaan. Tästä eteenpäin on vain normaaleihin veneilyrutiineihin otettava vielä aktiivisempi akkujen kunnosta huolehtiminen.

Löysin pari erittäin informatiivista ja suurta pieteettiä osoittavaa kirjoitusta veneakkujen hengenelämästä. Käykä ihmeessä tsekkaamassa:

http://vastineita.blogspot.fi/2014/05/sahko-vai-sulfaattia-akkujen-lataaminen.html

http://www.sytalisman.fi/?page_id=424

Taas reissu Imatralle

Sain reilu viikko takaperin kokeneemmilta hiukan apua talven aikana haastavaksi muodostuneen akkuongelman selvittämisessä. Harmikseni en työkiireideni takia päässyt itse paikalle vapaaehtoiseksi ilmoittautuneen tutun laivamiehen käydessä tutkimassa Tähden huviakkujen jännitteitä Niskalammilla. Joka tapauksessa näiden tutkimusten seurauksena näyttäisi asiaan nyt vihdoinkin saatavan valaistusta. Diagnoosi nimittäin on, että yksi akuista on lähes varmasti tullut tiensä päähän ja kahden seuraavankaan tilanne ei vaikuta kovinkaan lupaavalta. Ainoastaan yksi neljästä huviakusta näyttäisi siis olevan varmasti kunnossa. Ainoa onni onnettomuudessa on, että kyseessä on nimenomaan uusin, vasta viime syksynä Motonetista hankkimani, Sznajderin 200 Ah:n akku.

Tutkimuksien ja puhelinpalaverin päätteeksi akut kytkettiin irti toisistaan ja ainoa varmasti kunnossa oleva jätettiin lataukseen ja huolehtimaan samalla automaattipilssipumpun toiminnasta. Akut olisi tietenkin voinut jättää tällä tavalla odottamaan kevättä ja niin aluksi ajattelinkin tehdä. En kuitenkaan saanut mielenrauhaa asialta ja päätin hakea nämä kolme huonokuntoiselta vaikuttavaa akkua autotalliini tarkempaa diaknoosia varten. Toiveena tietenkin on, että edes joku niistä saataisiin palaamaan riviin akkuveden lisäämisellä ja laturin elvytystoiminnolla.

Jäät olivat hävinneet Vuoksensuusta vesisateiden ja lämpimän kelin ansiosta. Mukanani ollut terhakka laivakoira halusi myös osallistua omalla tavallaan tähän yläpuoliseen otokseen.

Reissua edeltävänä iltana kirjoitellessani juuri muistilistaa laivavisiitille, teille jo aiemmin esittelemäni Herra Marjanen eli laivamme Kalarannan konepajan aikainen päälikkö, soitti minulle yllättäen. Hän kertoi löytäneensä varastoistaan vanhan jopa peräti 1940 luvun loppupuolelta olevan valokuvan konepajan alueesta. Myös konepajan toiminnasta kertovia ja hänen keräämiä lehtileikkeitä oli löytynyt. Vaikka uusia kuvia laivastamme ei edelleenkään ollut ilmaantunut, päätin muuttaa aamun reittisuunnitelmaani sen verran, että ajelisin Imatralle hänen kotinsa kautta. Marjanen tahtoi luovuttaa ilokseni valokuvat ja lehtileikkeet minulle, jotta tallentaisin ne arkistoihini kertomaan aluksemme tästäkin vaiheesta.

Tämän pienen pit stopin tehtyäni autoilin keväisessä säässä reipasta vauhtia Niskalammelle, jossa Tähti odotteli minua jäistä kokonaan vapautuneena. Kuten jo kerroin, olin suunnitellut kiireisellä aikataululla tapahtuvat satamahommat etukäteen, jotta kaikki tarvittava tulisi varmasti tehdyksi. Tällainen arkipäivänä tapahtuva käynti pääkaupunkiseudulta Imatralle onnistuu nimittäin vain tiukalla aikataululla ja moninaisia järjestelyitä tekemällä.

Huomaa keskimmäisen akun huomattava pullistuminen.

Tärkeimmän homman eli akkujen kantamisen autoon päätin hoitaa ensimmäiseksi. Sitä ennen piti kaikki irroittamani pluskaapelit tietenkin huolellisesti eristää runkokosketuksilta. Myös eräs pieni mysteeri minun piti selvittää ennen töihin ryhtymistä. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa kirjoituksessa..

Laivakoiramme kanssa suuressa yhteisymmärryksessä nautitun herkullisen maksalaatikko -lounaan jälkeen jatkoin seuraavaksi hommia mittaamalla jääkaapin upotusreiän koon. Ajatuksenani on nimittäin laittaa syksyllä rikki menneen kaasujääkaapin tilalle tänä keväänä uusi sähkökäyttöinen jääkaappi. Vaikka akkulaturien kanssa merkkiuskollisuus kokikin muutama viikko sitten kovan kolauksen, ajattelin silti jatkaa jääkaapin kanssa tutuilla linjoilla. Suunnitelmissani on nimittäin laittaa laivaamme edellisessä veneessämmekin vailla mitään vikoja ja myös helteillä mainiosti toiminut Waecon Coolmatic -sähköjääkaappi. Useamman vuoden tuttavuuden aikana kertaakaan ei ollut voi sulaa eikä maito lämmintä. Jääpalojakin valmistimme pakastelokerossamme jopa laiturinaapureita varten. Reilun 400 Ah:n akusto ja 130W:n aurinkopaneeli moottorilaturin ohella riittivät vaivattomasti antamaan kaapille virtaa keväästä aina lokakuuhun asti. Kuulostaa varmaan maksetulta mainokselta, mutta sellainen tämä ei kuitenkaan ole. Voin tietenkin antaa tilinumeron, jos joku kokee tarpeelliseksi tehdä tästä sellaisen..

Pieniä muutostöitä tekemällä voisi jääkaappia nykyisestä hitusen isontaa, mutta kovin paljoa pelivaraa ei ole tarjolla.

Toinen tulevan kevään remontti/rakentelukohde on katolla oleva käsikäyttöinen hakuvalo. Otin jo edellisellä käynnillä umpion matkaani, mutta tuumattuani vielä lisää asiaa irroittelin nyt myös valon suojakuoren kotiin vietäväksi. Katsotaan nyt sitten, mihin tämä projekti etenee? Hiukan olen jo selvitellyt mahdollisuutta rakentaa vanhaan kuoreen usealla teholedillä ja kapealla valokuviolla toteutettu hakuvalo. Vielä en kuitenkaan osaa kertoa asiasta sen enempää.

Myös 12V ja 55A moottorilaturista näpsin muutamat kuvat. Tuumin nimittäin vaihtavani sen tilalle varmuuden vuoksi tehokkaamman 90-120A version. Jos jonkun autotallin nurkassa sattuu tuollainen toimiva tehopakkaus olemaan joutilaana, ja haluaisit myydä sen minulle, niin ota ihmeessä yhteyttä osoitteeseen  tahtilaiva@gmail.com

Sitten visiitin loppuun vielä tutut manööverit eli pohjakaivon ilmataskun tarkistus, päävirrat pois, laivan ovet lukkoon ja niin kotimatka saattoi alkaa.